Valittamisen vaikeus

Valittamislakkoa on kulunut 12 päivää. Voin sanoa, että ei ole ollut helppoa olla valittamatta. Ensimmäisinä päivinä pystyimme työkaverini kanssa skarppaamaan melko hyvin ja saimme toisemme kiinni aivan "kuilun partaalla" eli siinä kohtaa, kun normaali puhuminen oli luisumassa valituksen puolelle. Sittemmin olemme vähän unohtaneet koko asian, vaikka välillä saankin itseni kiinni valituskaistalta. Vaikeimpia minulle ovat tilanteet, joissa joku toinen alkaa valittaa, ja olettaa minun yhtyvän hänen valitteluunsa. Ehkä yhdessä valittaminen on muodostunut tavaksi tukea toista ja keskustella hankalista asioista.  Jos valittamiseen ei lähdekään mukaan, on jotenkin outo. Harva arvostaa sitä, että valittamiseen yhtymisen sijaan joku yrittää tarjota ystävälle tai tutulle ulospääsyjä tukalasta tilanteesta. Tuntuu, että moni pikemminkin pyrkii kurjuuden maksimointiin eli tartuttamaan valitusvireen myös "auttajaan". Jokainen positiivinen näkökulma on kumottava. Näihin kilpaväittelyihin olen törmännyt erityisesti vanhempien sukulaisteni kanssa. Nuo keskustelut ovat siinä mielessä positiivisia itseni kannalta, että tavoittelen entistä määrätietoisemmin pirteämpää elämänotetta.

Eli haasteita riittää valitsi niin tai näin, mutta vielä en aio luopua kilvoittelusta kohti aurinkoisempaa ajatteluntasoa :)

Älä valita — Pystytkö elämään päivääkään valittamatta?

Asioiden kääntäminen päälaelleen näyttäisi olevan puheenaiheena yleisemminkin paraikaa. Voisin tarttua tuohon haasteeseen soveltaen sitä siten, että joka päivä on löydettävä vähintään kaksi hyvää/kaunista/positiivista asiaa ja suunnattava negatiiviseen ajatteluun ja valittamiseen kuluva energia oman asenteen muuttamiseen. Niin kuin aamulla huomasin, niin kaunista ja hyvää ei välttämättä aina edes tarvitse etsiä kovin kaukaa. Täytyy vain huomata enemmän! :) Aika alkaa nyt ja päiviä jäljellä 21. Haasteeseen kanssani tarttuu myös hyvä työkaverini, joten kontrolli pelaa ainakin työpäivien aikana.

Kutkuttelevan kaunis aamu

Aloitin aamuni vakaalla aikomuksella nähdä jotain kaunista ja positiivista matkallani töihin. Istuin M-junaan ja katsoin ikkunasta ulos vielä Helsingin rautatieasemalla. Eduskuntatalon vieressä möllötti täyteläisen keltainen kuu, jonka alareunassa väreili pakkasaaltoja. Taivas oli aivan tummansininen - kaunista! Normaalisti olisin istunut junaan ja avannut välittömästi Metro-lehden ja tämä valtavan kaunis aamuinen näky olisi jäänyt huomaamatta. Junan saapuessa pääteasemalle oli käsillä sinertävä hetki, jota seurasi päivän nouseminen kirkkaana ja aurinkoisena, reilusti pakkasen puolella. Vielä kävellessäni asemalta kohti työpaikkaa näin todella suloisen koiran, joka oli juuri nostanut kuonansa kevyesti pakkaspuuterista ja katseli  minua ystävällisen ja hiukan hämmentyneen näköisenä. En voinut estää suupieliäni kaartumasta hymyyn!