Mihin ovat kadonneet viimeiset kolme kuukautta? Suolla ollaan vasta heräilemässä eloon nyt, kun jäätkin ovat suurimmaksi osaksi sulaneet. Alkaisi olla aika kohta nostella kevään ensi lehtiä pinnalle, mutta tämä suonhelmi on vetänyt horteisia. Syyttäminen käy kyllä pitkän ja kylmän talvenkin - epäilemättä silti kurkistus peiliin on paikallaan.
Talvi tuntui tänä vuonna tavallista raskaammalta. Eikä varmaan vähiten siksi, että odotin toukokuuta vähän liiankin kovalla intensiteetillä. Ai miksi? Siksi, että silloin ( kolmen yön kuluttua) poikaystäväni vuoden mittainen komennus ulkomailla päättyy. Aika tuntui pysähtyvän ydintalveen ja kun lumikin vielä viivytteli lähtemistään, niin se veti lehdet kurttuun. Lisäksi rakkaan ja erittäin läheisen mummoni vakava sairaus on vetänyt mieltä matalaksi. Tulevan odotus ja pelko ovat siis olleet lähinnä mielessä, ja hetkessä eläminen on kärsinyt kyllä siitä.
Olen kuitenkin kokenyt oppineeni jotakin tässä "synkimpien" kuukausieni aikana. Aina ei tarvitse jaksaa ja olla vahva. Se on sellainen asia, jota aloin itseasiassa opettelemaan jo vuosi sitten. Nyt on tullut sitten toivomatta tilaisuus opetella heikkona olemista. Kun uskaltaa laskea irti, lopettaa jatkuvan yrittämisen ja pinnistelyn, niin saa tilaisuuden myös tulla kannatelluksi. Kukaan ei ole loppuun saakka vahva ja reipas. Minulle se on ollut vaikea myöntää. Haluaisin parantaa pahanmielen kaikilta, olla kaikkien tuki ja turva. Se, joka korjaa ja järjestää asiat, kun ne menevät pieleen. Porukan ilopilleri ja tunnelman kohottaja, se olen yleensä ollut. Nyt olen yrittänyt antaa vähän siimaa ja myöntää itselleni, että en oikeastaan pysty pelastamaan koko maailmaa. Ja jos itsellä on paha olla, niin on vaikea auttaa muita. Eikä aina tarvitse vetää riemumaskiakaan!
Opettelua ja oivaltamista -sitä kai tämä elämä on. Luopumista jostain ja sitten uuden syntymistä toisaalla. Elämä jatkuu meistä huolimatta, kevät tulee ja talvi väistyy. Emme me aikaa pysty pysäyttämään, emmekä tätä elämän kiertoa katkaisemaan. Kuljemme tässä virrassa ennalta määrätyn matkan ja jätämme jälkemme seuraaviin sukupolviin. Itse olen kiitollinen oman perheeni minulle siirtämästä perinnöstä - siitä henkisestä. Ilman sitä minun matkani olisi ollut kovin toisenlainen. Luopuminen on silti vaikeaa ja sitä me eniten pelkäämme. Mikko Kuustosen laulu Pysy lujana nyt on ollut lohdullista kuunneltavaa surun keskellä. Siinä todetaan: Et sinä kuolemaa pelkää, luopumista vain. Ei tänään elämä käännä selkää, siltä aikani sain.
Tällaista tunnelmaa tällä kertaa.. pieniä oivalluksia surun ja ahdistuksenkin keskellä. Onneksi menemme kohti kesää - se on aina ollut minulle sitä parasta aikaa vuodesta!
