torstai 10. tammikuuta 2013

Ihmisyyden ytimellä

Jahhas..taas on kulunut kova tovi viime postauksesta. Armoa! Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut onneton pari kuukautta putkeen :) Onneksi! Ehkä käsitykseni siitä, milloin ja millaisessa olotilassa voin kirjoittaa postauksen on vääränlainen. Kun ei aina tulekaan noita eufoorisia hetkiä, joita olen kuvaillut aiemmissa postauksissa? Jos ei havahdukaan erityisemmin mihinkään ihmeelliseen? Eikö silloin kuitenkin elämä voi olla hyvää ja elämisen arvoista?

Talvi ei ole oikein ollut minun "parasta" aikaa koskaan. Olen kesää rakastava ihminen, joka kokee elämänsä olevan silloin parhaimmillaan. Pimeys ja kylmä kääntävät terälehteni sisään. Aistimukset muuttuvat vaisuiksi. Ikävät asiat tosin saavat helpostikin lisää mustetta pimeinä vuodenaikoina. Olen kuitenkin miettinyt, että vaikka aistimukseni ovat vaimeita, ovat juureni sellaisessa maassa, joka suo minulle mahdollisuuden kasvaa silloinkin, kun ympärillä on kylmää ja koleaa. Ja nyt tarkoitan myös elämässä tapahtuvia asioita (en pelkästään pakkasta), jotka joskus voivat heittää varjon polkumme pätkälle. Silloin on hyvä pysähtyä miettimään niitä asioita ja seikkoja, jotka saavat meidät jatkamaan, vaikka mieli tekisi lakaistua.

Tärkeimmäksi asiaksi tiedän, etenkin viime viikkoina, toiset suonhelmet. Harva lakka kasvaa ihan yksin missään. Kyllä niitä usein on samoilla seuduilla useampia. Ilman näitä kanssakasvajia ja talveapitäviä olisin monta kertaa elämäni aikana heittäytynyt pakkasen purtavaksi ja paleltamaksi. Kuten Tommy Tabermann viisaasti on kirjoittanut:

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.


Tuo runo mielestäni kiteyttää sen, mikä ihmisyydessä on keskeisintä. Ihmisen meistä tekee toinen ihminen. Ilot ja surut, kaikki ne saavat todellisen värinsä vasta vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kukaan ei ole täydellinen, jokainen on osa tuota pitkää haavaa, kuten runoilija Tabermann kauniisti kipeää asiaa kuvaa. Siinä haavassa kukin meistä yhdessä toisten kanssa parantuu ja auttaa paranemaan. Tukee ja tulee tuetuksi. Näkee ja tulee nähdyksi. Kuulee ja tulee kuulluksi. Rakastaa ja tulee rakastetuksi. Antaa ja saa anteeksi. Ilman näitä ihmisyyden kokemuksia elämä jää vajaaksi ja valuu hukkaan.

Olkoonkin siis tämä postaus omistettu rakkaimmille ihmisilleni - he tietävät kyllä tätä lukiessaan olevansa sitä minulle tärkeintä ydinryhmää, joiden kanssa haluan jakaa tämän elämäni hyvine ja huonoine hetkineen. He tekevät tästä matkasta kulkemisen arvoisen ja antavat voimaa, kun bussi ajaa ohitse ja vaihdevika yllättää. Voimauttavaa on myös se, kun saa olla toisen rinnalla jakamassa kyyneliä ja pitelemessä vatsaa naurun kouristaessa. Toiset ihmiset tekevät elämästäni elämisen arvoista - sitähän lupasin pari kuukautta sitten pohtia seuraavassa postauksessa. Tässä siis olkaa hyvät Te!


Läheltä kun katsoo niin se kylmä ja hyinen lumihan onkin vain vettä.