Kesämuistoissa

Kesäisiin päiviin, lämpimiin hetkiin,

veteen hellivään, metsään tuoksuvaan -

ajatukseni niihin karkaavat, kun lumi tanssii ja tuulessa ilakoi.

Kun viima kauluksesta sisään sukeltaa ja

vilunväreen kehossani aikaan saa.

 

Mieleni lepäilee muistossa, jossa rannalla mökkijärven

on aatokset onnelliset. Missä huolet ovat jäätä ja lunta,

keväisten purojen vettä.

Hyttysen piston, sen melkein mieluusti tunnen,

 ja näitä kuvia miettiessä

 silmäni nyt hetkeksi suljen.

 

 

Ensi kesää jo odotellessa!

 



Lyhyesti virsi kaunis

Rakkaus

Jos ei rakasta itseään ensin, ei koskaan pysty rakastamaan toista.

Rakkaus on syy elää. Sitä on monenlaista, ei vain romanttista rakkautta. Rakkaudella tarkoitan oikeastaan kaikkia ihmissuhteita ja itselle rakkaita asioita - sellaisia, jotka saavat meidät tuntemaan.

Rakastaminen ei koskaan ole turhaa. Rakastamalla saa rakkautta, rakkaudeton jää yksin.

Ruoka

Kaikkien elävien olentojen elinehto.

Ylikorostetun aseman saanut perusasia, joka on mediaseksikäs puheenaihe oli kyseessä yli- tai aliravitsemus.

Minulle, tässä kirjoituksessa esitetyn kahden asian ohella, yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista harrastuksista.

Terveys

Edelliset kaksi ovat keskeisimpiä hyvän terveyden tekijöitä.

Mahdollistaa monipuolisen ja kokemusrikkaan elämän.

Rakkautta itseä ja muita kohtaan.

Förlorad värld

Ihminen syntyy, ihminen kuolee. Yksi elämä, yksi tarina ja yksi mahdollisuus. Luonnollista joo, mutta minusta jotenkin pelottavaa ja traagista. Kuoleman ja tuonpuoleisen läsnäolo on ollut osa elämääni siitä saakka, kun ylipäätänsä jotain muistan. Isäni kuoli ollessani vuoden ikäinen ja olen koettanut saada selvyyttä kuolemaan liittyvään mysteeriin koko ikäni. Välillä olen pystynyt suhtautumaan siihen rauhallisemmin ja toisinaan suurella levottomuudella.

Tässä vähän aikaa sitten kuuntelin Petra Marklundin Förlorad värld kappaletta useaan otteeseen. Sen teksti antoi sanoja ajatuksille, joita päässäni on pyörinyt. Olen useasti miettinyt esimerkiksi sitä, että mitä järkeä missään, mitä teemme on tai miksi vaivautua joihinkin juttuihin, kun kohtahan täältä lähdetään kuitenkin. Marklundin kappaleessa puhutaan kadotetusta/menetetystä maailmasta. Siinä katsotaan kuvia rakkaista ihmisistä ja ihmetellään elämän katoavaisuutta. Vahvoista, terveistä ja iloisista ihmisistä voi hetkessä tulla menneen maailman tarinoita.

Ajan kuluminen tuntuu paljon selvemmin nyt vähän vanhempana kuin nuorena. Lapsena ajattelin, että isovanhempani eivät mitenkään voi kuolla tosi pitkään aikaan. Silti olen menettänyt heistä viimeisenkin kuluneena vuonna. Ja sisimmässäni olen edelleen se pikkutyttö, joka ei voi uskoa, että heidän poismenonsa on mahdollista. Heidän piti olla todistamassa oman lapseni syntymää. Minun lasteni piti oppia tuntemaan heidät. He olivat vahvoja ja aktiivisia, turvallisia pienelle tytölle. Ja kuitenkin elämänsä viimeisinä hetkinä aivan riisuttuja ja hauraita. Minun käsi oli vahva, kun se viimeisen kerran piti mummon kättä omassaan. Minä silitin ja sanoin, että kohta helpottaa ja kaikki järjestyy pian. Lauloin mummolle Jumalan kämmenellä kuin pienelle lapselle. Samlla pystyn elävästi muistamaan sen ajan, kun mummo nukutti minua uneen ollessani heillä hoidossa tai pesi tukkaani saunassa.

Petra Marklundin biisin sanojen kautta aloin ajatella elämää ikään kuin elokuvana. Jokaisen elämästä tehdään leffa, joka tallentuu jonnekin. Läheistemme muistoihin, valokuviin, videon pätkiin, teksteihin tai vaikkapa maalauksiin. Sitä elokuvaa voi seuraavat sukupolvet katsoa ja kuvitella puuttuvien palasten kohdalle mielensä mukaan juonenkäänteitä. He voivat värittää elämäämme haluamallaan tavalla, siihen emme enää voi sitten vaikuttaa. Mikä sitten on totuus vaikkapa minusta? Onko se mielikuva ja muistot, jotka minusta jäävät vai tiedänkö vain minä, kuka oikeasti olen?

Vuosisatojen kuluessa kuvatkin kellastuvat, filmit kuluvat puhki ja maalaukset rapistuvat. Jossain vaiheessa suurin osa meistä unohdetaan. Se minusta tuntuu monesti todella lohduttomalta. Vaikka eihän sillä lopulta siinä vaiheessa kai minulle ole enää merkitystä? Ja kuten tuossa Forlorad värld kappaleessakin todetaan, on oleellisinta kuitenkin olla läsnä tässä ja nyt. Elämä on lainattua aikaa ja kukin meistä vuorollaan rakentaa menetettyä maailmaa, tarinoita, jotka jäisi kirjoittamatta ilman tätä lyhyttä vaellustamme.

Lohduttiko tämä nyt minua vai ei? En osaa sanoa, mutta sain siitä pureskeltavaa ja mahdollisuuden luoda uusia merkityksiä elämälle. Ja ajatus, että voin vielä vaikuttaa oman elokuvani sisältöön tuntuu hyvältä. Toivon, että sen pääosassa ja keskeisenä teemana on välittäminen ja toisten huomioonottaminen. Silti minua kalvaa ajatus, että lopulta jokainen miespolvi vaipuu unholaan ja meille rakkaat ihmiset unohtuvat kokonaan ennen pitkää.

Kuuntele Förlorad värld tästä.

Isäni (takana) ja isovanhempani menneestä maailmasta.

Äidinäitini, joka siirtyi menneeseen maailmaan toukokuussa.

Toisen elinvuoteni asuin mummolassa. Tässä ukin ja mummon kanssa.
 

From Paris with Love

Bonjour!

Suloisen ja tähän saakka lämpimän syyskuun herkkukohta oli ehdottomasti viime viikonloppu, jonka vietin Pariisissa kahden rakkaan ystäväni kanssa. Ei siis mitään romanttista liirum laarumia, vaan tyttöjen hömpöttelyä ja punaisia huulia. Minulle tämä oli kolmas pidempi matka kyseiseen kaupunkiin ja sanottava on, että kyllä tuo hurmaava kylä näyttäytyy kerta kerran jälkeen aina vaan houkuttelevampana.

Meistä kolmesta tytöstä jokainen on haaveillut matkaavansa tuohon rakkauden kehtoon miehen kanssa. On haaveiltu kosinnasta Eiffel-tornissa, romanttisista tuokioista Seinen rannalla, shampanjasta luksushotellin satiinilakanoiden välissä.. Silti reissu tyttöporukalla mahdollistikin tutustumisen asioihin, joihin miehen intressit eivät välttämättä olisi riittäneet. Harva jaksaa hehkuttaa maailman parhaita macaronseja yhtä kovalla intensiteetillä kuin me kolme ladyä :) Puhumattakaan parhaista ever crepeistä ja niiden suola-karamellitäytteestä! Myös visiitti Galeries Lafayetteen olisi koitunut parisuhteen koetinkiveksi.

Meillä oli vuokrattuna pieni asunto Pariisin sydämestä. Aamuisin nautimme shampanja-mimosoita ja tuoreita croissanteja. Iltapäivällä lounasta bistroissa ja illalla dinneriä pitkällä kaavalla. Pitkiä keskusteluja, välillä hyvinkin syvällisiä - siis terapiaa toisin sanoen. Eipä olisi moni mies jaksanut myöskään selata yhtä monta ruokalistaa läpi kuin me ennen illallispaikan löytymistä :) Meinasi meilläkin kärsivällisyys loppua, mutta vannoutuneina kulinaristeina emme voineet antaa periksi. Ja melkoisia herkullisuuksia saimmekin nauttia. Jos olisin koira, olisin kuolannut neljä päivää yhtä soittoa. Onneksi en ole.

Matka oli merkityksellinen meille kolmelle myös ystävyksinä. Uskon, että meidän keskinäiset siteemme lujittuivat ja yhteiset muistot kantavat meitä pitkän matkaa pimeään syksyynkin. Vahva kokemus ystävyyden merkityksestä ja voimasta vahvistaa siipiämme, vaikka ympärillä elämä muuttuu ja sen suunta tuntuu olevan välillä kadoksissa. Itselleni jäi syvä kiitollisuuden tunne näistä ihmisistä elämässäni. Rakkauteni Pariisia kohtaan kasvoi ja uskon senkin olevan (ystävyyden ohella) ikuista!

Sää on tällä viikolla alkanut viilenemään ja joudumme hiljalleen luopumaan kesäisistä loppusyksyn päivistä. Etsitään nyt lämpöä sisältämme ja läheisistä ihmisistä, niin voimme nauttia kylmistäkin syyspäivistä. Rakkautta rakkautta rakkautta! <3

Notre-Dame

Tärkeät "työkalut" onnistuneeseen matkaan.

Kihlaushaaveet konkretisoituivat ainoastaan museossa. Roy Lichtenstein: Engagement (Centre Pompidou).

Huulipunan käytön harjoittelua ja wannabe pariisitar-fiilistelyä.

Julisteostoksilla maailman suurimmalla Les Puces -kirpputorilla.

Ja sitten se paras macaron ever: vasemmanpuoleinen caramel-macaron a'la Pierre Herme.

Suurin osa kuvista on vielä järkkärissäni eli tässä vain tunnelmapaloja reissusta. Ehkä myöhemmin lisää!

Jo joutui armas arki

Nyt se on sitten taakse jäänyttä elämää tuo loma. Ihmeen vähän harmittaa tässä vaiheessa. Ehkä kuusi viikkoa lepuutti hermoja sen verran, että arkeen ja töihin palaaminen ei jaksa ärsyttää. Ainakaan vielä. Jostain syystä mieleni on toivoa täynnä ja tuntuu, että seuraava vuosi tuo muutoksia tullessaan - hyviä sellaisia. Tai sitten olen keksinyt tuon ajatuksen lohduttaakseni itseäni ja keventääkseni fiiliksiä.

Nyt eletään kuitenkin ensimmäisen loman jälkeisen työviikon perjantaita ja mieli on kohtuullisen korkealla edelleen. Jee! Tästä voi antaa itselleen vähän krediittiä. Ja, mikä ihaninta, olen aivan innoissani tulevasta viikonlopusta, jonka vietämme kotona. Siis kotona piiiiiiiiiitkästä aikaa ja vielä siten, että olemme molemmat kotona ja meillä ei ole tarkkaa aikataulua laadittuna. Tuntuu luksukselta. Arjen luksukselta.

Arki on oikeastaan tällä viikolla saanut ihan uuden merkityksen. Maanantaina se alkoi hahmottumaan hiljaa mielessäni ja tunne on vahvistunut loppuviikkoa kohti tultaessa. Viime vuoden laskin päiviä, mutta nyt odotan ja venytän jokaista päivää ja nautin siitä, että olemme vihdoin tässä. Yhteisen arjen eläminen on ennenkokematonta meidän parisuhteessa ja siksi varmaan niin suurta herkkua. Se on kuin lahja, jonka avaamista olen odottanut ja nyt pikku hiljaa aukaisen tuota pakettia varoen naru ja teippi kerrallaan. Pienet asiat tuntuvat mukavilta. Kotiin tuleminen, kun toinen odottaa siellä tai joskus tulla ensin itse kotiin ja ottaa hetki omaa aikaa tietäen, että yksinäisyys ei jatku loputtomiin. On mahtavaa, kun joku toinenkin tyhjentää astianpesukonetta tai tuo kaupasta wc-paperia. Kuulostaa varmasti monen korvaan hupsulta, mutta sitähän juuri olen ja oikeutettu tästä kaikesta nauttimaan!

Onnelliseksi minut tekee myös se, että vihdoin tuntuu tältä. Että arki ei ole välttämätön paha, vaan mahdollisuus. Maanantai on mahdollisuus iltakävelyyn, tiistai telkun töllöttämiseen, keskiviikko leffailuun, torstai keiton keittämiseen ja perjantai vaikkapa pehmoiluun. On ihana, että ystävät täyttävät iltoja ja heistä saa ammentaa energiaa. On huippua, että on omia ja yhteisiä ystäviä. Kivaa olla päivä erilläänkin ja vielä superimpaa, kun saa illalla tehdä juustoleivät ja mennä tuutimaan vierekkäin. Hui, miten ällöä imelää tämä näin :) Mutta suloisen sokerinen olkoonkin tämä loman jälkeinen päivittely, kun ei siinä makeutusainetta ole hippustakaan, vaan ehtaa kamaa koko setti!

Autuasta arjen aloitusta itsekullekin!

Muutamia hetkiä kesältä kuvin kerrottuna:

Viittä vaille lomalla

Se on taas ihan tässä käsillä - loma ja kesä! Suosikkikomboni :) Yksi päivä enää jäljellä töitä ja alkaa kuuden viikon mittainen loma. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen niin pitkään kesälomalla. Tämä ei johdu siitä, että minulle olisi kertynyt tavallista enemmän lomaa, vaan siitä, että lomantarve tuntuu olevan poikkeuksellisen suuri. Mennyt vuosi oli aikamoista tunteiden vuoristorataa ja huipentui erittäin rakkaan ja läheisen mummoni kuolemaan 26.5. 

Viimeiset viikot ovat olleet hyvin erityislaatuisia. Hautajaiset ja uurnanlasku ovat takana, mutta ikävä alkaa oikeastaan vasta nyt tulemaan pintaan. Tämähän onkin oikeasti lopullista. Joskus pelkäsin surua. Sitten minulle kerrottiin, että suru ja masennus ovat eri asioita. Toki tämän tiesin, mutta oivalsin vasta silloin, että on ihan ok antaa surun tulla. Se menee kyllä ohi ja tulee taas naurun pyrskähdyksiäkin. Suru kuuluu elämään ja se on elettävä, jotta se ei tee patoa sieluun. Pato on se, joka estää virtaa liikkumasta vapaasti. Olen yrittänyt opetella antamaan tunteideni virtailla vapaasti, joskus onnistuen liiankin hyvin ja toisinaan olen vetänyt viihdyttäjän rotsin niskaan, vaikka sisältä puristaa.

Elämä tuntuu olevan pitkälti tasapainoilua erilaisten tunnetilojen parissa. Siihen pitäisi vielä mahduttaa järki johonkin. Meille naisille nämä ovat joskus haastavia juttuja.  Ehkä miehet osaavat olla helpommin järkeviä ja sivuuttavat tunteensa. Tämä taas ärsyttää meitä naisia.. Me kun haluaisimme kuulla miehen tunteista, vaikka samalla vaadimme päänäyttämöltä roolia itsellemme.Ymmärrämme kyllä miehiä, mutta heidän tulisi ymmärtää meitä enemmän. Olemmehan huomattavasti monimutkaisempia sielunelämältämme. Myös näitä teemoja olen pureskellut viime aikoina oman mieheni palattua ulkomaan komennukselta. Yhteiselo oli suuri haaveeni ja nyt se on haasteeni - hyvässä ja välillä pahassakin :)

Monenlaista sopeutumista on tässä siis meneillään. Uudenlaisten roolien omaksumista mummon poismenon  ja myös yhteenmuuttamisen myötä. Ensimmäinen on ollut toki vääjäämätön, vaikkakaan ei mieluisa muutos. On siirryttävä pois lapsuuden maisemista aikuisuuteen ja erilaiseen vastuun kantamiseen. Isonvanhempien häviäminen elämästä tuntuu lapsuuden lopulliselta päättymiseltä. Siirryn sukupolvien junassa seuraavaan vaunuun. Olen hyvin kiitollinen siitä, että sain yli 30 yhteistä vuotta mummoni kanssa. Ne ovat luoneet vankan perustan elämälleni. Hänen pyyteetön rakkautensa ja sitoutuminen elämääni ovat antaneet turvallisuuden tunteen, jota vaille koen nyt hetkeksi jääväni. On opeteltava luottamaan uusiin ihmissuhteisiin ja siihen, että omat siivet kantavat tästä eteenpäin. Enää en voi juosta karkuun mummolan keksilaatikolle, vaan lohdutus on löydettävä jostain toisaalta. 

Elämän kiertokulku ja kuoleman lopullisuus ahdistavat, enkä halua ajatella niitä liikaa. Ne ovat kuitenkin asioita, jotka vääjäämättä tulevat mieleen, kun läheinen kuolee. On opittava luopumaan, se on vaikeaa. Tässä yltäkylläisessä ja miljoonien vaihtoehtojen maailmassa on entistä vaikeampaa hyväksyä elämälle asetettuja rajoja, jotka ovat muuttumattomia kaiken muun muuttuessa yhä enenevissä määrin mahdolliseksi. Me emme vaan kuitenkaan voi saada ihan kaikkea ja sen kanssa on opeteltava elämään - onneksi kuitenkin vain päivä kerrallaan :)

Kauas pilvet karkaavat..

Tämä mökkimaisemamme tuo lohtua ja turvaa.

Kesäinen yö mökillä - hiljaisuus sulkee syliinsä.

Roudan keskeltä aurinkoon

Mihin ovat kadonneet viimeiset kolme kuukautta? Suolla ollaan vasta heräilemässä eloon nyt, kun jäätkin ovat suurimmaksi osaksi sulaneet. Alkaisi olla aika kohta nostella kevään ensi lehtiä pinnalle, mutta tämä suonhelmi on vetänyt horteisia. Syyttäminen käy kyllä pitkän ja kylmän talvenkin - epäilemättä silti kurkistus peiliin on paikallaan.

Talvi tuntui tänä vuonna tavallista raskaammalta. Eikä varmaan vähiten siksi, että odotin toukokuuta vähän liiankin kovalla intensiteetillä. Ai miksi? Siksi, että silloin ( kolmen yön kuluttua) poikaystäväni vuoden mittainen komennus ulkomailla päättyy. Aika tuntui pysähtyvän ydintalveen ja kun lumikin vielä viivytteli lähtemistään, niin se veti lehdet kurttuun. Lisäksi rakkaan ja erittäin läheisen mummoni vakava sairaus on vetänyt mieltä matalaksi. Tulevan odotus ja pelko ovat siis olleet lähinnä mielessä, ja hetkessä eläminen on kärsinyt kyllä siitä.

Olen kuitenkin kokenyt oppineeni jotakin tässä "synkimpien" kuukausieni aikana. Aina ei tarvitse jaksaa ja olla vahva. Se on sellainen asia, jota aloin itseasiassa opettelemaan jo vuosi sitten. Nyt on tullut sitten toivomatta tilaisuus opetella heikkona olemista. Kun uskaltaa laskea irti, lopettaa jatkuvan yrittämisen ja pinnistelyn, niin saa tilaisuuden myös tulla kannatelluksi. Kukaan ei ole loppuun saakka vahva ja reipas. Minulle se on ollut vaikea myöntää. Haluaisin parantaa pahanmielen kaikilta, olla kaikkien tuki ja turva. Se, joka korjaa ja järjestää asiat, kun ne menevät pieleen. Porukan ilopilleri ja tunnelman kohottaja, se olen yleensä ollut. Nyt olen yrittänyt antaa vähän siimaa ja myöntää itselleni, että en oikeastaan pysty pelastamaan koko maailmaa. Ja jos itsellä on paha olla, niin on vaikea auttaa muita. Eikä aina tarvitse vetää riemumaskiakaan!

Opettelua ja oivaltamista -sitä kai tämä elämä on. Luopumista jostain ja sitten uuden syntymistä toisaalla. Elämä jatkuu meistä huolimatta, kevät tulee ja talvi väistyy. Emme me aikaa pysty pysäyttämään, emmekä tätä elämän kiertoa katkaisemaan. Kuljemme tässä virrassa ennalta määrätyn matkan ja jätämme jälkemme seuraaviin sukupolviin. Itse olen kiitollinen oman perheeni minulle siirtämästä perinnöstä - siitä henkisestä. Ilman sitä minun matkani olisi ollut kovin toisenlainen. Luopuminen on silti vaikeaa ja sitä me eniten pelkäämme. Mikko Kuustosen laulu Pysy lujana nyt on ollut lohdullista kuunneltavaa surun keskellä. Siinä todetaan: Et sinä kuolemaa pelkää, luopumista vain. Ei tänään elämä käännä selkää, siltä aikani sain.

Tällaista tunnelmaa tällä kertaa.. pieniä oivalluksia surun ja ahdistuksenkin keskellä. Onneksi menemme kohti kesää -  se on aina ollut minulle sitä parasta aikaa vuodesta!