Katselin tuossa tätä blogia ja kirjoituksiani. Totesin seuraavaa: en ole ollut erityisen positiivisella tuulella, en ainakaan usein. Jos olen ollut, en ole malttanut istua alas siitä kirjoittamaan. Positiivisen päivän laskettua eiliseen ja unohduksiin, on positiivisten asioiden muistaminen ollut vaikeaa. Olen valittanut liikaa. En ole pysynyt asettamassani tavoitteessa. Olen tuottanut itselleni pettymyksen valitsemallani polulla. MUTTA: en aio upota suohoni, en vaikka huomennakin valittaisin ja ylihuomenna suututtaisi. Valittu suunta on ollut oikea ja siitä tulee pitää kiinni. Täytyy skarpata!
Jos jotain hyvää tästä haluaa nostaa, niin olen tullut tietoisemmaksi omista tuntemuksistani ja tunnistan paremmin järjen äänen. Tunnustan silti avoimesti, että tunteeni ohjaavat minua ja huuliani. Osaan kuitenkin eritellä paremmin omia fiiliksiäni. Tiedän, että jotkut asiat ovat järjettömiä ja pystyn joskus jopa lohduttamaan itseäni järjen avulla. Ei silti lieni väärin tuntea tuntemiansa tunteita. Siitä kummalla sitten on se lopullinen hallintaoikeus, on hyvä käydä itsensä kanssa pientä dialogia. En itseasiassa ole varma, onko kummankaan syytä ohjata meitä yksinään. En haluaisi olla niin kovin järkevä, mieluummin tunteva -olkoonkin että hyvässä ja pahassa-, rakastava ja lähestyttävä ihminen, jonka sielua voi koskettaa.
Hui! Onpa syvää.. Mutta tämä oli välitilinteko ja synninpäästö omalle sielupoloiselle. On viisautta oppia anteeksiantamista, itselleen jos jollekin sitä useimmiten joutuu antamaan anteeksi. Ja se on kaikista vaikeinta. Hullun haastavaa - jotain mihin on melkein pakko tarrata! Mutta onpahan kuin onkin POSITIIVISTA huomata näitäkin asioita. Siis näitä negatiivisiakin. Parissa suonsilmässä kahlanneena tuntee taas kasvualustansa paremmin!
Me palaamme - hallayöt ovat suloisia! ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti