Förlorad värld

Ihminen syntyy, ihminen kuolee. Yksi elämä, yksi tarina ja yksi mahdollisuus. Luonnollista joo, mutta minusta jotenkin pelottavaa ja traagista. Kuoleman ja tuonpuoleisen läsnäolo on ollut osa elämääni siitä saakka, kun ylipäätänsä jotain muistan. Isäni kuoli ollessani vuoden ikäinen ja olen koettanut saada selvyyttä kuolemaan liittyvään mysteeriin koko ikäni. Välillä olen pystynyt suhtautumaan siihen rauhallisemmin ja toisinaan suurella levottomuudella.

Tässä vähän aikaa sitten kuuntelin Petra Marklundin Förlorad värld kappaletta useaan otteeseen. Sen teksti antoi sanoja ajatuksille, joita päässäni on pyörinyt. Olen useasti miettinyt esimerkiksi sitä, että mitä järkeä missään, mitä teemme on tai miksi vaivautua joihinkin juttuihin, kun kohtahan täältä lähdetään kuitenkin. Marklundin kappaleessa puhutaan kadotetusta/menetetystä maailmasta. Siinä katsotaan kuvia rakkaista ihmisistä ja ihmetellään elämän katoavaisuutta. Vahvoista, terveistä ja iloisista ihmisistä voi hetkessä tulla menneen maailman tarinoita.

Ajan kuluminen tuntuu paljon selvemmin nyt vähän vanhempana kuin nuorena. Lapsena ajattelin, että isovanhempani eivät mitenkään voi kuolla tosi pitkään aikaan. Silti olen menettänyt heistä viimeisenkin kuluneena vuonna. Ja sisimmässäni olen edelleen se pikkutyttö, joka ei voi uskoa, että heidän poismenonsa on mahdollista. Heidän piti olla todistamassa oman lapseni syntymää. Minun lasteni piti oppia tuntemaan heidät. He olivat vahvoja ja aktiivisia, turvallisia pienelle tytölle. Ja kuitenkin elämänsä viimeisinä hetkinä aivan riisuttuja ja hauraita. Minun käsi oli vahva, kun se viimeisen kerran piti mummon kättä omassaan. Minä silitin ja sanoin, että kohta helpottaa ja kaikki järjestyy pian. Lauloin mummolle Jumalan kämmenellä kuin pienelle lapselle. Samlla pystyn elävästi muistamaan sen ajan, kun mummo nukutti minua uneen ollessani heillä hoidossa tai pesi tukkaani saunassa.

Petra Marklundin biisin sanojen kautta aloin ajatella elämää ikään kuin elokuvana. Jokaisen elämästä tehdään leffa, joka tallentuu jonnekin. Läheistemme muistoihin, valokuviin, videon pätkiin, teksteihin tai vaikkapa maalauksiin. Sitä elokuvaa voi seuraavat sukupolvet katsoa ja kuvitella puuttuvien palasten kohdalle mielensä mukaan juonenkäänteitä. He voivat värittää elämäämme haluamallaan tavalla, siihen emme enää voi sitten vaikuttaa. Mikä sitten on totuus vaikkapa minusta? Onko se mielikuva ja muistot, jotka minusta jäävät vai tiedänkö vain minä, kuka oikeasti olen?

Vuosisatojen kuluessa kuvatkin kellastuvat, filmit kuluvat puhki ja maalaukset rapistuvat. Jossain vaiheessa suurin osa meistä unohdetaan. Se minusta tuntuu monesti todella lohduttomalta. Vaikka eihän sillä lopulta siinä vaiheessa kai minulle ole enää merkitystä? Ja kuten tuossa Forlorad värld kappaleessakin todetaan, on oleellisinta kuitenkin olla läsnä tässä ja nyt. Elämä on lainattua aikaa ja kukin meistä vuorollaan rakentaa menetettyä maailmaa, tarinoita, jotka jäisi kirjoittamatta ilman tätä lyhyttä vaellustamme.

Lohduttiko tämä nyt minua vai ei? En osaa sanoa, mutta sain siitä pureskeltavaa ja mahdollisuuden luoda uusia merkityksiä elämälle. Ja ajatus, että voin vielä vaikuttaa oman elokuvani sisältöön tuntuu hyvältä. Toivon, että sen pääosassa ja keskeisenä teemana on välittäminen ja toisten huomioonottaminen. Silti minua kalvaa ajatus, että lopulta jokainen miespolvi vaipuu unholaan ja meille rakkaat ihmiset unohtuvat kokonaan ennen pitkää.

Kuuntele Förlorad värld tästä.

Isäni (takana) ja isovanhempani menneestä maailmasta.

Äidinäitini, joka siirtyi menneeseen maailmaan toukokuussa.

Toisen elinvuoteni asuin mummolassa. Tässä ukin ja mummon kanssa.