Pullaton lapseton?

Minulla on tehnyt mieli paistaa pullaa jo yli viikon. Viime sunnuntaina olin jo tarttumaisillani jauhopussiin, hipelsin läpi kaikki tarvittavat aineet keittiössäni - totesin, että kyllä näillä pienen taikinan saisi tehtyä. Ohjelmassa ei ollut mitään sille päivälle..nopea kävely ystävän kanssa ja muuten vain Beverly Hillsin täydellisiä naisia, johon sitten jäin sitten koukkuun yhden sunnuntain seurauksena. (Great!) Ehkä hiilarikoukku olisi ollut vähemmän säälittävää? Mutta en "voinut" leipoa vain itselleni.

Olen lukenut ruoka- ja leivontablogeja nyt pari viikkoa etsien ihania leivonnaisten reseptejä. Itsetuhoista toimintaa?! Leipominen tuntuu turhalta, kun asuu yksin ja ei ole ketään tulossa kyläänkään. Saako lapseton, kaukosuhteessa oleva, melkein aikuisen iän saavuttanut, kaupunkilaismuikkeli tuoksua pullalta? Eikös se ole äitien yksinoikeus ja äitiyden mittari? Mitä se sitten kertoo kolmekymppisestä yksineläjästä? Että se raukka leipoo hakeakseen turvaa siitä pullastaan, kuvitellakseen kuuluvansa ikätovereidensa kanssa samaan äitiyden iloista nauttivien jengiin? Maanantaina voi sitten kehuskella aamukahvilla, että meilläpä leivottiinkin pullaa viikonloppuna? (koiran kanssa) Harjoittelee, että olisi sitten oikeanlainen äiti joskus? Se on ahmatti?

Hmm.. ei. Se himoitsee tahmaista bostonkakkumaista pullaa täysin itsekkäistä, lihallisista syistä. Yhtä palaa sitä tahmeaa mössöä kylmän maidon kanssa. Loput se laittaa pakkaseen papupussin viereen heittääkseen ne syömättöminä roskiin vuoden kuluttua, jotta seuraava paistos mahtuu taas sinne ylläpitämään illuusiota täydestä pakastimesta. Ja joo, kyllä se haluaa sitä lapsuuden leppoisaa oloa ja rentoa viikonlopun tuntua, joka tuli usein siitä, että pullataikina oli kohoamassa ja sitten niitä valmiita pullia maisteltiin äidin kanssa. Istuttiin ja ihmeteltiin sitä pullien määrää. Ja kyllä, tuoreesta pullasta tulee jotenkin lohdullinen olo. On luotu uutta, saatu taikina eläväksi ja kohoamaan, annettu sisältö sille taikinamössölle ja paistettu pullukaksi. Se on kuin pieni luomistyö, uusi alku. Ja kyllä, tämä olisi mieluusti jakamassa maitolasillesensa ja pullansa toisen kanssa.

En ole koskaan oppinut hyväksi pullan paistajaksi. Niistä tulee yleensä kiviä. En ole harjoitellut kauheasti, koska ei ole ollut tarvetta luoda pullantuoksuista tunnelmaa. Vaikka eikö pullaa pitäisi jokaisen itseään kunnioittavan kotikokin osata leipoa? Toisaalta pulla ei ole oikein muodikasta, koska se on täynnä hiilareita. Pullan pitäisi vähintäänkin olla gluteiinitonta. Pullaan tuntuu liittyvän yllättävän monia tabuja. Suurin osa varmasti kirjoittajan omassa päässä. Ehkä tänä viikonloppuna on hyvä hetki harrastaa myytin murtamista. Yksinäinenkin saa tuoksua pullalta olematta säälittävä! Myös omasta mielestään :)

Tahmeat kanelipullat valmiina lauantaina :) (ohje löytyy serkkujasenkummi.blogspot.fi)

Vihdoinkin helmikuu!

Voi kautta kuraisten koiran tassujen, että olen odottanut tätä päivää! Helmikuuta. Tammikuu oli paha. Pitkä, pimeä, paleli, puistatti, puudutti ja pitkästytti. Ja siis positiiviseenhan tässä on kuitenkin yritetty keskittyä. Silti, kaikesta tsemppauksesta huolimatta, rajan olen asettanut tammikuuhun tuolle henkiselle kaamokselle. Eli tänään sen on loputtava. Ja tänään se on siis loppunut.

Helmikuussa on vain 28 päivää ja sitten tulee maaliskuu. Maaliskuu on kuukauden lähempänä kesää ja silloin aurinko lämmittää, päivä on oikeastikin pidempi. Helmikuussa on lupa nauttia elämästä, kun taas tammikuussahan kaikki toitottaa niin mediassa kuin ympärillä, tipatonta, karkitonta, rahatonta ja kuka tietää, mitä tonta elämää. Helmikuussa on keinotekoinen ystävänpäivä, se on puolessa välissä kuuta ja katkaisee kuun jo kahden viikon kuluttua pinkillä pirteydellään. Silloin voi ainakin näennäisesti tempautua suitsuttamaan kaikkea pehmeää ja imelää - syödä vaaleanpunaisia sydämenmuotoisia leivoksia ja jakaa kiitosta kivoille ihmisille. Tosin taisin tehdä sitä jo tammikuussa, edellisessä postauksessa.

Helmikuu on kuukausi numero kaksi. Se on hyvä numero. Parillinen. Kaksin on parempi kuin yksin. Tykkään kaikista parillisista asioista. Ne symbolisoivat turvallisuutta, tasaisuutta ja ovat jotenkin jo numeron verran lähempänä kuin vaikka ykköset. Toinen päivä viikosta, tiistai, on lähempänä viikonloppua. Toiset treffit, lähempänä parisuhdetta kuin ekat. Toinen ruoka (second course), vatsa alkaa jo täyttyä. Toinen maali, varmempi voitto kuin yhdellä maalilla. Toinen maalikerros, parempi peittävyys ja lähempänä valmista lopputulosta. Toinen oppitunti, osaat jo enemmän ja on jotakin, jonka päälle rakentaa. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka ja kuinka.

Helmikuussa tulee kolme kuukautta rakkaani palaamiseen Suomeen. Se tuntuu paremmalta kuin neljä, mutta maaliskuussa tulee kaksi kuukautta ja sekös vasta on jo loppusoittoa. Toisaalta tiedän, että olen kärsimätön luonne ja siksi minulla on aina kiire kohti sitä loppua tai maalia. Pitää äkkiä nähdä, miten asiat lopulta menevät tai miltä vaikkapa remontin jälkeen näyttää? Miltä ruoka maistuu, kun on valmista? Mitä kirjan lopussa tapahtuu tai mitäköhän tammikuun aleista ostetusta joululahjasta ollaan mieltä 11kk kuluttua?

Eläähän voi kuitenkin vain yhden päivän kerrallaan, ei kahta. Tämä yksi ainut päivä voi olla viimeinen laatuaan. Mutta sovitaanko, että helmikuussa kakkonen on ykkönen? Minä ainakin ajattelin sopia niin ;) Ei se voilla kovin väärin, jos siitä tulee hyvälle tuulelle?!