Förlorad värld

Ihminen syntyy, ihminen kuolee. Yksi elämä, yksi tarina ja yksi mahdollisuus. Luonnollista joo, mutta minusta jotenkin pelottavaa ja traagista. Kuoleman ja tuonpuoleisen läsnäolo on ollut osa elämääni siitä saakka, kun ylipäätänsä jotain muistan. Isäni kuoli ollessani vuoden ikäinen ja olen koettanut saada selvyyttä kuolemaan liittyvään mysteeriin koko ikäni. Välillä olen pystynyt suhtautumaan siihen rauhallisemmin ja toisinaan suurella levottomuudella.

Tässä vähän aikaa sitten kuuntelin Petra Marklundin Förlorad värld kappaletta useaan otteeseen. Sen teksti antoi sanoja ajatuksille, joita päässäni on pyörinyt. Olen useasti miettinyt esimerkiksi sitä, että mitä järkeä missään, mitä teemme on tai miksi vaivautua joihinkin juttuihin, kun kohtahan täältä lähdetään kuitenkin. Marklundin kappaleessa puhutaan kadotetusta/menetetystä maailmasta. Siinä katsotaan kuvia rakkaista ihmisistä ja ihmetellään elämän katoavaisuutta. Vahvoista, terveistä ja iloisista ihmisistä voi hetkessä tulla menneen maailman tarinoita.

Ajan kuluminen tuntuu paljon selvemmin nyt vähän vanhempana kuin nuorena. Lapsena ajattelin, että isovanhempani eivät mitenkään voi kuolla tosi pitkään aikaan. Silti olen menettänyt heistä viimeisenkin kuluneena vuonna. Ja sisimmässäni olen edelleen se pikkutyttö, joka ei voi uskoa, että heidän poismenonsa on mahdollista. Heidän piti olla todistamassa oman lapseni syntymää. Minun lasteni piti oppia tuntemaan heidät. He olivat vahvoja ja aktiivisia, turvallisia pienelle tytölle. Ja kuitenkin elämänsä viimeisinä hetkinä aivan riisuttuja ja hauraita. Minun käsi oli vahva, kun se viimeisen kerran piti mummon kättä omassaan. Minä silitin ja sanoin, että kohta helpottaa ja kaikki järjestyy pian. Lauloin mummolle Jumalan kämmenellä kuin pienelle lapselle. Samlla pystyn elävästi muistamaan sen ajan, kun mummo nukutti minua uneen ollessani heillä hoidossa tai pesi tukkaani saunassa.

Petra Marklundin biisin sanojen kautta aloin ajatella elämää ikään kuin elokuvana. Jokaisen elämästä tehdään leffa, joka tallentuu jonnekin. Läheistemme muistoihin, valokuviin, videon pätkiin, teksteihin tai vaikkapa maalauksiin. Sitä elokuvaa voi seuraavat sukupolvet katsoa ja kuvitella puuttuvien palasten kohdalle mielensä mukaan juonenkäänteitä. He voivat värittää elämäämme haluamallaan tavalla, siihen emme enää voi sitten vaikuttaa. Mikä sitten on totuus vaikkapa minusta? Onko se mielikuva ja muistot, jotka minusta jäävät vai tiedänkö vain minä, kuka oikeasti olen?

Vuosisatojen kuluessa kuvatkin kellastuvat, filmit kuluvat puhki ja maalaukset rapistuvat. Jossain vaiheessa suurin osa meistä unohdetaan. Se minusta tuntuu monesti todella lohduttomalta. Vaikka eihän sillä lopulta siinä vaiheessa kai minulle ole enää merkitystä? Ja kuten tuossa Forlorad värld kappaleessakin todetaan, on oleellisinta kuitenkin olla läsnä tässä ja nyt. Elämä on lainattua aikaa ja kukin meistä vuorollaan rakentaa menetettyä maailmaa, tarinoita, jotka jäisi kirjoittamatta ilman tätä lyhyttä vaellustamme.

Lohduttiko tämä nyt minua vai ei? En osaa sanoa, mutta sain siitä pureskeltavaa ja mahdollisuuden luoda uusia merkityksiä elämälle. Ja ajatus, että voin vielä vaikuttaa oman elokuvani sisältöön tuntuu hyvältä. Toivon, että sen pääosassa ja keskeisenä teemana on välittäminen ja toisten huomioonottaminen. Silti minua kalvaa ajatus, että lopulta jokainen miespolvi vaipuu unholaan ja meille rakkaat ihmiset unohtuvat kokonaan ennen pitkää.

Kuuntele Förlorad värld tästä.

Isäni (takana) ja isovanhempani menneestä maailmasta.

Äidinäitini, joka siirtyi menneeseen maailmaan toukokuussa.

Toisen elinvuoteni asuin mummolassa. Tässä ukin ja mummon kanssa.
 

Jo joutui armas arki

Nyt se on sitten taakse jäänyttä elämää tuo loma. Ihmeen vähän harmittaa tässä vaiheessa. Ehkä kuusi viikkoa lepuutti hermoja sen verran, että arkeen ja töihin palaaminen ei jaksa ärsyttää. Ainakaan vielä. Jostain syystä mieleni on toivoa täynnä ja tuntuu, että seuraava vuosi tuo muutoksia tullessaan - hyviä sellaisia. Tai sitten olen keksinyt tuon ajatuksen lohduttaakseni itseäni ja keventääkseni fiiliksiä.

Nyt eletään kuitenkin ensimmäisen loman jälkeisen työviikon perjantaita ja mieli on kohtuullisen korkealla edelleen. Jee! Tästä voi antaa itselleen vähän krediittiä. Ja, mikä ihaninta, olen aivan innoissani tulevasta viikonlopusta, jonka vietämme kotona. Siis kotona piiiiiiiiiitkästä aikaa ja vielä siten, että olemme molemmat kotona ja meillä ei ole tarkkaa aikataulua laadittuna. Tuntuu luksukselta. Arjen luksukselta.

Arki on oikeastaan tällä viikolla saanut ihan uuden merkityksen. Maanantaina se alkoi hahmottumaan hiljaa mielessäni ja tunne on vahvistunut loppuviikkoa kohti tultaessa. Viime vuoden laskin päiviä, mutta nyt odotan ja venytän jokaista päivää ja nautin siitä, että olemme vihdoin tässä. Yhteisen arjen eläminen on ennenkokematonta meidän parisuhteessa ja siksi varmaan niin suurta herkkua. Se on kuin lahja, jonka avaamista olen odottanut ja nyt pikku hiljaa aukaisen tuota pakettia varoen naru ja teippi kerrallaan. Pienet asiat tuntuvat mukavilta. Kotiin tuleminen, kun toinen odottaa siellä tai joskus tulla ensin itse kotiin ja ottaa hetki omaa aikaa tietäen, että yksinäisyys ei jatku loputtomiin. On mahtavaa, kun joku toinenkin tyhjentää astianpesukonetta tai tuo kaupasta wc-paperia. Kuulostaa varmasti monen korvaan hupsulta, mutta sitähän juuri olen ja oikeutettu tästä kaikesta nauttimaan!

Onnelliseksi minut tekee myös se, että vihdoin tuntuu tältä. Että arki ei ole välttämätön paha, vaan mahdollisuus. Maanantai on mahdollisuus iltakävelyyn, tiistai telkun töllöttämiseen, keskiviikko leffailuun, torstai keiton keittämiseen ja perjantai vaikkapa pehmoiluun. On ihana, että ystävät täyttävät iltoja ja heistä saa ammentaa energiaa. On huippua, että on omia ja yhteisiä ystäviä. Kivaa olla päivä erilläänkin ja vielä superimpaa, kun saa illalla tehdä juustoleivät ja mennä tuutimaan vierekkäin. Hui, miten ällöä imelää tämä näin :) Mutta suloisen sokerinen olkoonkin tämä loman jälkeinen päivittely, kun ei siinä makeutusainetta ole hippustakaan, vaan ehtaa kamaa koko setti!

Autuasta arjen aloitusta itsekullekin!

Muutamia hetkiä kesältä kuvin kerrottuna:

Roudan keskeltä aurinkoon

Mihin ovat kadonneet viimeiset kolme kuukautta? Suolla ollaan vasta heräilemässä eloon nyt, kun jäätkin ovat suurimmaksi osaksi sulaneet. Alkaisi olla aika kohta nostella kevään ensi lehtiä pinnalle, mutta tämä suonhelmi on vetänyt horteisia. Syyttäminen käy kyllä pitkän ja kylmän talvenkin - epäilemättä silti kurkistus peiliin on paikallaan.

Talvi tuntui tänä vuonna tavallista raskaammalta. Eikä varmaan vähiten siksi, että odotin toukokuuta vähän liiankin kovalla intensiteetillä. Ai miksi? Siksi, että silloin ( kolmen yön kuluttua) poikaystäväni vuoden mittainen komennus ulkomailla päättyy. Aika tuntui pysähtyvän ydintalveen ja kun lumikin vielä viivytteli lähtemistään, niin se veti lehdet kurttuun. Lisäksi rakkaan ja erittäin läheisen mummoni vakava sairaus on vetänyt mieltä matalaksi. Tulevan odotus ja pelko ovat siis olleet lähinnä mielessä, ja hetkessä eläminen on kärsinyt kyllä siitä.

Olen kuitenkin kokenyt oppineeni jotakin tässä "synkimpien" kuukausieni aikana. Aina ei tarvitse jaksaa ja olla vahva. Se on sellainen asia, jota aloin itseasiassa opettelemaan jo vuosi sitten. Nyt on tullut sitten toivomatta tilaisuus opetella heikkona olemista. Kun uskaltaa laskea irti, lopettaa jatkuvan yrittämisen ja pinnistelyn, niin saa tilaisuuden myös tulla kannatelluksi. Kukaan ei ole loppuun saakka vahva ja reipas. Minulle se on ollut vaikea myöntää. Haluaisin parantaa pahanmielen kaikilta, olla kaikkien tuki ja turva. Se, joka korjaa ja järjestää asiat, kun ne menevät pieleen. Porukan ilopilleri ja tunnelman kohottaja, se olen yleensä ollut. Nyt olen yrittänyt antaa vähän siimaa ja myöntää itselleni, että en oikeastaan pysty pelastamaan koko maailmaa. Ja jos itsellä on paha olla, niin on vaikea auttaa muita. Eikä aina tarvitse vetää riemumaskiakaan!

Opettelua ja oivaltamista -sitä kai tämä elämä on. Luopumista jostain ja sitten uuden syntymistä toisaalla. Elämä jatkuu meistä huolimatta, kevät tulee ja talvi väistyy. Emme me aikaa pysty pysäyttämään, emmekä tätä elämän kiertoa katkaisemaan. Kuljemme tässä virrassa ennalta määrätyn matkan ja jätämme jälkemme seuraaviin sukupolviin. Itse olen kiitollinen oman perheeni minulle siirtämästä perinnöstä - siitä henkisestä. Ilman sitä minun matkani olisi ollut kovin toisenlainen. Luopuminen on silti vaikeaa ja sitä me eniten pelkäämme. Mikko Kuustosen laulu Pysy lujana nyt on ollut lohdullista kuunneltavaa surun keskellä. Siinä todetaan: Et sinä kuolemaa pelkää, luopumista vain. Ei tänään elämä käännä selkää, siltä aikani sain.

Tällaista tunnelmaa tällä kertaa.. pieniä oivalluksia surun ja ahdistuksenkin keskellä. Onneksi menemme kohti kesää -  se on aina ollut minulle sitä parasta aikaa vuodesta!

Hikisen hyvää

Vaikka kirjoitin tunnustuksiani jo viime viikolla, en onnistunut siltikään nostamaan tunnelmia heti seuraavina päivinä. Alkoi jo nolottaa, että pitipä mennä edes tunnustamaan, kun nyt ei sitten hyvillä mielen voikaan enää murjottaa. Ironista eikö? Noh, eilinen alkoi vaisusti. Olin nähnyt kauheaa painajaista, jossa en muistanut kuka olen ja missä olen. Heräsin aamuyöstä hengästyneenä ja rintaa puristi. Töihin lähdin väsyneenä ja mielessä pyörähteli kaikenmoisia negatiivisuuksia. Oliko taas alkamassa yksi tällainen viikko?

Neljän jälkeen suuntasin kuntosalille. Menin crosstraineriin, jota inhoan. Pakotin itseni polkemaan siinä asettamani ajan, vaikka olin jo heti alkuun antanut luvan luovuttaa, jos siltä tuntuisi. Kanavoin kiukkuni siihen laitteeseen ja kun vielä sen jälkeen touhusin normaalin treenini läpi, olin suuremmoisen eufoorisessa tilassa suihkuun päästessäni. Olo oli kuin pikkuisessa hiprakassa.

Ihmeellisintä kaikessa oli, että vaikka sitten myöhästyin kotimatkalla junasta traagisimmalla mahdollisella tavalla eli siten, että käsi juuri kurkoittaa ovea ja silloin juna lähtee liikkeelle, ei sekään ärsyttänyt yhtään kaatosateesta ja ukkosesta huolimatta. Wau! Oli oikeastaan aika raikasta istua siinä Martinlaakson asemalla sateessa. Tuntui, että nyt saa sitä happea, jota ei oikein ole tahtonut riittää viime aikoina.

Olin varautunut, että hyvä fiilis katoaa muutaman tunnin sisällä. Hah! Ei kadonnut. Kartoin negatiivisia aiheita sekä mielessäni että keskusteluissa muiden kanssa. En kertakaikkiaan aikonut suostua niihin. Tarvitsin tämän yhden illan, joka katkaisisi ikävän kierteen, johon olin joutunut. Tänäänkin on ihan hyvä tunnelma! Ja vaikka se tästä laskisi, niin ei haittaa, koska nyt tiedän, että minulla on vielä olemassa kapasiteettia muuhunkin kuin mälsään murjotukseen.

Mitä opimme? Hikoillessa meistä valuu ulos myös henkistä kuonaa ja kuormaa. Energia menee fyysiseen suoritukseen ja henkiselle kidutukselle jää puolestaan vähemmän polttoainetta. Katsotaan mihin tämän päivän energiat uppoaa!

Kutkuttelevan kaunis aamu

Aloitin aamuni vakaalla aikomuksella nähdä jotain kaunista ja positiivista matkallani töihin. Istuin M-junaan ja katsoin ikkunasta ulos vielä Helsingin rautatieasemalla. Eduskuntatalon vieressä möllötti täyteläisen keltainen kuu, jonka alareunassa väreili pakkasaaltoja. Taivas oli aivan tummansininen - kaunista! Normaalisti olisin istunut junaan ja avannut välittömästi Metro-lehden ja tämä valtavan kaunis aamuinen näky olisi jäänyt huomaamatta. Junan saapuessa pääteasemalle oli käsillä sinertävä hetki, jota seurasi päivän nouseminen kirkkaana ja aurinkoisena, reilusti pakkasen puolella. Vielä kävellessäni asemalta kohti työpaikkaa näin todella suloisen koiran, joka oli juuri nostanut kuonansa kevyesti pakkaspuuterista ja katseli  minua ystävällisen ja hiukan hämmentyneen näköisenä. En voinut estää suupieliäni kaartumasta hymyyn!