Tunnustuksia

Katselin tuossa tätä blogia ja kirjoituksiani. Totesin seuraavaa: en ole ollut erityisen positiivisella tuulella, en ainakaan usein. Jos olen ollut, en ole malttanut istua alas siitä kirjoittamaan. Positiivisen päivän laskettua eiliseen ja unohduksiin, on positiivisten asioiden muistaminen ollut vaikeaa. Olen valittanut liikaa. En ole pysynyt asettamassani tavoitteessa. Olen tuottanut itselleni pettymyksen valitsemallani polulla. MUTTA: en aio upota suohoni, en vaikka huomennakin valittaisin ja ylihuomenna suututtaisi. Valittu suunta on ollut oikea ja siitä tulee pitää kiinni. Täytyy skarpata!

Jos jotain hyvää tästä haluaa nostaa, niin olen tullut tietoisemmaksi omista tuntemuksistani ja tunnistan paremmin järjen äänen. Tunnustan silti avoimesti, että tunteeni ohjaavat minua ja huuliani. Osaan kuitenkin eritellä paremmin omia fiiliksiäni. Tiedän, että jotkut asiat ovat järjettömiä ja pystyn joskus jopa lohduttamaan itseäni järjen avulla. Ei silti lieni väärin tuntea tuntemiansa tunteita. Siitä kummalla sitten on se lopullinen hallintaoikeus, on hyvä käydä itsensä kanssa pientä dialogia. En itseasiassa ole varma, onko kummankaan syytä ohjata meitä yksinään. En haluaisi olla niin kovin järkevä, mieluummin tunteva -olkoonkin että hyvässä ja pahassa-, rakastava ja lähestyttävä ihminen, jonka sielua voi koskettaa.

Hui! Onpa syvää.. Mutta tämä oli välitilinteko ja synninpäästö omalle sielupoloiselle. On viisautta oppia anteeksiantamista, itselleen jos jollekin sitä useimmiten joutuu antamaan anteeksi. Ja se on kaikista vaikeinta. Hullun haastavaa - jotain mihin on melkein pakko tarrata! Mutta onpahan kuin onkin POSITIIVISTA huomata näitäkin asioita. Siis näitä negatiivisiakin. Parissa suonsilmässä kahlanneena tuntee taas kasvualustansa paremmin!

Me palaamme - hallayöt ovat suloisia! ;)

Valittamisen vaikeus

Valittamislakkoa on kulunut 12 päivää. Voin sanoa, että ei ole ollut helppoa olla valittamatta. Ensimmäisinä päivinä pystyimme työkaverini kanssa skarppaamaan melko hyvin ja saimme toisemme kiinni aivan "kuilun partaalla" eli siinä kohtaa, kun normaali puhuminen oli luisumassa valituksen puolelle. Sittemmin olemme vähän unohtaneet koko asian, vaikka välillä saankin itseni kiinni valituskaistalta. Vaikeimpia minulle ovat tilanteet, joissa joku toinen alkaa valittaa, ja olettaa minun yhtyvän hänen valitteluunsa. Ehkä yhdessä valittaminen on muodostunut tavaksi tukea toista ja keskustella hankalista asioista.  Jos valittamiseen ei lähdekään mukaan, on jotenkin outo. Harva arvostaa sitä, että valittamiseen yhtymisen sijaan joku yrittää tarjota ystävälle tai tutulle ulospääsyjä tukalasta tilanteesta. Tuntuu, että moni pikemminkin pyrkii kurjuuden maksimointiin eli tartuttamaan valitusvireen myös "auttajaan". Jokainen positiivinen näkökulma on kumottava. Näihin kilpaväittelyihin olen törmännyt erityisesti vanhempien sukulaisteni kanssa. Nuo keskustelut ovat siinä mielessä positiivisia itseni kannalta, että tavoittelen entistä määrätietoisemmin pirteämpää elämänotetta.

Eli haasteita riittää valitsi niin tai näin, mutta vielä en aio luopua kilvoittelusta kohti aurinkoisempaa ajatteluntasoa :)

Älä valita — Pystytkö elämään päivääkään valittamatta?

Asioiden kääntäminen päälaelleen näyttäisi olevan puheenaiheena yleisemminkin paraikaa. Voisin tarttua tuohon haasteeseen soveltaen sitä siten, että joka päivä on löydettävä vähintään kaksi hyvää/kaunista/positiivista asiaa ja suunnattava negatiiviseen ajatteluun ja valittamiseen kuluva energia oman asenteen muuttamiseen. Niin kuin aamulla huomasin, niin kaunista ja hyvää ei välttämättä aina edes tarvitse etsiä kovin kaukaa. Täytyy vain huomata enemmän! :) Aika alkaa nyt ja päiviä jäljellä 21. Haasteeseen kanssani tarttuu myös hyvä työkaverini, joten kontrolli pelaa ainakin työpäivien aikana.