Valittamislakkoa on kulunut 12 päivää. Voin sanoa, että ei ole ollut helppoa olla valittamatta. Ensimmäisinä päivinä pystyimme työkaverini kanssa skarppaamaan melko hyvin ja saimme toisemme kiinni aivan "kuilun partaalla" eli siinä kohtaa, kun normaali puhuminen oli luisumassa valituksen puolelle. Sittemmin olemme vähän unohtaneet koko asian, vaikka välillä saankin itseni kiinni valituskaistalta. Vaikeimpia minulle ovat tilanteet, joissa joku toinen alkaa valittaa, ja olettaa minun yhtyvän hänen valitteluunsa. Ehkä yhdessä valittaminen on muodostunut tavaksi tukea toista ja keskustella hankalista asioista. Jos valittamiseen ei lähdekään mukaan, on jotenkin outo. Harva arvostaa sitä, että valittamiseen yhtymisen sijaan joku yrittää tarjota ystävälle tai tutulle ulospääsyjä tukalasta tilanteesta. Tuntuu, että moni pikemminkin pyrkii kurjuuden maksimointiin eli tartuttamaan valitusvireen myös "auttajaan". Jokainen positiivinen näkökulma on kumottava. Näihin kilpaväittelyihin olen törmännyt erityisesti vanhempien sukulaisteni kanssa. Nuo keskustelut ovat siinä mielessä positiivisia itseni kannalta, että tavoittelen entistä määrätietoisemmin pirteämpää elämänotetta.
Eli haasteita riittää valitsi niin tai näin, mutta vielä en aio luopua kilvoittelusta kohti aurinkoisempaa ajatteluntasoa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti