Roudan keskeltä aurinkoon

Mihin ovat kadonneet viimeiset kolme kuukautta? Suolla ollaan vasta heräilemässä eloon nyt, kun jäätkin ovat suurimmaksi osaksi sulaneet. Alkaisi olla aika kohta nostella kevään ensi lehtiä pinnalle, mutta tämä suonhelmi on vetänyt horteisia. Syyttäminen käy kyllä pitkän ja kylmän talvenkin - epäilemättä silti kurkistus peiliin on paikallaan.

Talvi tuntui tänä vuonna tavallista raskaammalta. Eikä varmaan vähiten siksi, että odotin toukokuuta vähän liiankin kovalla intensiteetillä. Ai miksi? Siksi, että silloin ( kolmen yön kuluttua) poikaystäväni vuoden mittainen komennus ulkomailla päättyy. Aika tuntui pysähtyvän ydintalveen ja kun lumikin vielä viivytteli lähtemistään, niin se veti lehdet kurttuun. Lisäksi rakkaan ja erittäin läheisen mummoni vakava sairaus on vetänyt mieltä matalaksi. Tulevan odotus ja pelko ovat siis olleet lähinnä mielessä, ja hetkessä eläminen on kärsinyt kyllä siitä.

Olen kuitenkin kokenyt oppineeni jotakin tässä "synkimpien" kuukausieni aikana. Aina ei tarvitse jaksaa ja olla vahva. Se on sellainen asia, jota aloin itseasiassa opettelemaan jo vuosi sitten. Nyt on tullut sitten toivomatta tilaisuus opetella heikkona olemista. Kun uskaltaa laskea irti, lopettaa jatkuvan yrittämisen ja pinnistelyn, niin saa tilaisuuden myös tulla kannatelluksi. Kukaan ei ole loppuun saakka vahva ja reipas. Minulle se on ollut vaikea myöntää. Haluaisin parantaa pahanmielen kaikilta, olla kaikkien tuki ja turva. Se, joka korjaa ja järjestää asiat, kun ne menevät pieleen. Porukan ilopilleri ja tunnelman kohottaja, se olen yleensä ollut. Nyt olen yrittänyt antaa vähän siimaa ja myöntää itselleni, että en oikeastaan pysty pelastamaan koko maailmaa. Ja jos itsellä on paha olla, niin on vaikea auttaa muita. Eikä aina tarvitse vetää riemumaskiakaan!

Opettelua ja oivaltamista -sitä kai tämä elämä on. Luopumista jostain ja sitten uuden syntymistä toisaalla. Elämä jatkuu meistä huolimatta, kevät tulee ja talvi väistyy. Emme me aikaa pysty pysäyttämään, emmekä tätä elämän kiertoa katkaisemaan. Kuljemme tässä virrassa ennalta määrätyn matkan ja jätämme jälkemme seuraaviin sukupolviin. Itse olen kiitollinen oman perheeni minulle siirtämästä perinnöstä - siitä henkisestä. Ilman sitä minun matkani olisi ollut kovin toisenlainen. Luopuminen on silti vaikeaa ja sitä me eniten pelkäämme. Mikko Kuustosen laulu Pysy lujana nyt on ollut lohdullista kuunneltavaa surun keskellä. Siinä todetaan: Et sinä kuolemaa pelkää, luopumista vain. Ei tänään elämä käännä selkää, siltä aikani sain.

Tällaista tunnelmaa tällä kertaa.. pieniä oivalluksia surun ja ahdistuksenkin keskellä. Onneksi menemme kohti kesää -  se on aina ollut minulle sitä parasta aikaa vuodesta!

Pullaton lapseton?

Minulla on tehnyt mieli paistaa pullaa jo yli viikon. Viime sunnuntaina olin jo tarttumaisillani jauhopussiin, hipelsin läpi kaikki tarvittavat aineet keittiössäni - totesin, että kyllä näillä pienen taikinan saisi tehtyä. Ohjelmassa ei ollut mitään sille päivälle..nopea kävely ystävän kanssa ja muuten vain Beverly Hillsin täydellisiä naisia, johon sitten jäin sitten koukkuun yhden sunnuntain seurauksena. (Great!) Ehkä hiilarikoukku olisi ollut vähemmän säälittävää? Mutta en "voinut" leipoa vain itselleni.

Olen lukenut ruoka- ja leivontablogeja nyt pari viikkoa etsien ihania leivonnaisten reseptejä. Itsetuhoista toimintaa?! Leipominen tuntuu turhalta, kun asuu yksin ja ei ole ketään tulossa kyläänkään. Saako lapseton, kaukosuhteessa oleva, melkein aikuisen iän saavuttanut, kaupunkilaismuikkeli tuoksua pullalta? Eikös se ole äitien yksinoikeus ja äitiyden mittari? Mitä se sitten kertoo kolmekymppisestä yksineläjästä? Että se raukka leipoo hakeakseen turvaa siitä pullastaan, kuvitellakseen kuuluvansa ikätovereidensa kanssa samaan äitiyden iloista nauttivien jengiin? Maanantaina voi sitten kehuskella aamukahvilla, että meilläpä leivottiinkin pullaa viikonloppuna? (koiran kanssa) Harjoittelee, että olisi sitten oikeanlainen äiti joskus? Se on ahmatti?

Hmm.. ei. Se himoitsee tahmaista bostonkakkumaista pullaa täysin itsekkäistä, lihallisista syistä. Yhtä palaa sitä tahmeaa mössöä kylmän maidon kanssa. Loput se laittaa pakkaseen papupussin viereen heittääkseen ne syömättöminä roskiin vuoden kuluttua, jotta seuraava paistos mahtuu taas sinne ylläpitämään illuusiota täydestä pakastimesta. Ja joo, kyllä se haluaa sitä lapsuuden leppoisaa oloa ja rentoa viikonlopun tuntua, joka tuli usein siitä, että pullataikina oli kohoamassa ja sitten niitä valmiita pullia maisteltiin äidin kanssa. Istuttiin ja ihmeteltiin sitä pullien määrää. Ja kyllä, tuoreesta pullasta tulee jotenkin lohdullinen olo. On luotu uutta, saatu taikina eläväksi ja kohoamaan, annettu sisältö sille taikinamössölle ja paistettu pullukaksi. Se on kuin pieni luomistyö, uusi alku. Ja kyllä, tämä olisi mieluusti jakamassa maitolasillesensa ja pullansa toisen kanssa.

En ole koskaan oppinut hyväksi pullan paistajaksi. Niistä tulee yleensä kiviä. En ole harjoitellut kauheasti, koska ei ole ollut tarvetta luoda pullantuoksuista tunnelmaa. Vaikka eikö pullaa pitäisi jokaisen itseään kunnioittavan kotikokin osata leipoa? Toisaalta pulla ei ole oikein muodikasta, koska se on täynnä hiilareita. Pullan pitäisi vähintäänkin olla gluteiinitonta. Pullaan tuntuu liittyvän yllättävän monia tabuja. Suurin osa varmasti kirjoittajan omassa päässä. Ehkä tänä viikonloppuna on hyvä hetki harrastaa myytin murtamista. Yksinäinenkin saa tuoksua pullalta olematta säälittävä! Myös omasta mielestään :)

Tahmeat kanelipullat valmiina lauantaina :) (ohje löytyy serkkujasenkummi.blogspot.fi)

Vihdoinkin helmikuu!

Voi kautta kuraisten koiran tassujen, että olen odottanut tätä päivää! Helmikuuta. Tammikuu oli paha. Pitkä, pimeä, paleli, puistatti, puudutti ja pitkästytti. Ja siis positiiviseenhan tässä on kuitenkin yritetty keskittyä. Silti, kaikesta tsemppauksesta huolimatta, rajan olen asettanut tammikuuhun tuolle henkiselle kaamokselle. Eli tänään sen on loputtava. Ja tänään se on siis loppunut.

Helmikuussa on vain 28 päivää ja sitten tulee maaliskuu. Maaliskuu on kuukauden lähempänä kesää ja silloin aurinko lämmittää, päivä on oikeastikin pidempi. Helmikuussa on lupa nauttia elämästä, kun taas tammikuussahan kaikki toitottaa niin mediassa kuin ympärillä, tipatonta, karkitonta, rahatonta ja kuka tietää, mitä tonta elämää. Helmikuussa on keinotekoinen ystävänpäivä, se on puolessa välissä kuuta ja katkaisee kuun jo kahden viikon kuluttua pinkillä pirteydellään. Silloin voi ainakin näennäisesti tempautua suitsuttamaan kaikkea pehmeää ja imelää - syödä vaaleanpunaisia sydämenmuotoisia leivoksia ja jakaa kiitosta kivoille ihmisille. Tosin taisin tehdä sitä jo tammikuussa, edellisessä postauksessa.

Helmikuu on kuukausi numero kaksi. Se on hyvä numero. Parillinen. Kaksin on parempi kuin yksin. Tykkään kaikista parillisista asioista. Ne symbolisoivat turvallisuutta, tasaisuutta ja ovat jotenkin jo numeron verran lähempänä kuin vaikka ykköset. Toinen päivä viikosta, tiistai, on lähempänä viikonloppua. Toiset treffit, lähempänä parisuhdetta kuin ekat. Toinen ruoka (second course), vatsa alkaa jo täyttyä. Toinen maali, varmempi voitto kuin yhdellä maalilla. Toinen maalikerros, parempi peittävyys ja lähempänä valmista lopputulosta. Toinen oppitunti, osaat jo enemmän ja on jotakin, jonka päälle rakentaa. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka ja kuinka.

Helmikuussa tulee kolme kuukautta rakkaani palaamiseen Suomeen. Se tuntuu paremmalta kuin neljä, mutta maaliskuussa tulee kaksi kuukautta ja sekös vasta on jo loppusoittoa. Toisaalta tiedän, että olen kärsimätön luonne ja siksi minulla on aina kiire kohti sitä loppua tai maalia. Pitää äkkiä nähdä, miten asiat lopulta menevät tai miltä vaikkapa remontin jälkeen näyttää? Miltä ruoka maistuu, kun on valmista? Mitä kirjan lopussa tapahtuu tai mitäköhän tammikuun aleista ostetusta joululahjasta ollaan mieltä 11kk kuluttua?

Eläähän voi kuitenkin vain yhden päivän kerrallaan, ei kahta. Tämä yksi ainut päivä voi olla viimeinen laatuaan. Mutta sovitaanko, että helmikuussa kakkonen on ykkönen? Minä ainakin ajattelin sopia niin ;) Ei se voilla kovin väärin, jos siitä tulee hyvälle tuulelle?!

Ihmisyyden ytimellä

Jahhas..taas on kulunut kova tovi viime postauksesta. Armoa! Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut onneton pari kuukautta putkeen :) Onneksi! Ehkä käsitykseni siitä, milloin ja millaisessa olotilassa voin kirjoittaa postauksen on vääränlainen. Kun ei aina tulekaan noita eufoorisia hetkiä, joita olen kuvaillut aiemmissa postauksissa? Jos ei havahdukaan erityisemmin mihinkään ihmeelliseen? Eikö silloin kuitenkin elämä voi olla hyvää ja elämisen arvoista?

Talvi ei ole oikein ollut minun "parasta" aikaa koskaan. Olen kesää rakastava ihminen, joka kokee elämänsä olevan silloin parhaimmillaan. Pimeys ja kylmä kääntävät terälehteni sisään. Aistimukset muuttuvat vaisuiksi. Ikävät asiat tosin saavat helpostikin lisää mustetta pimeinä vuodenaikoina. Olen kuitenkin miettinyt, että vaikka aistimukseni ovat vaimeita, ovat juureni sellaisessa maassa, joka suo minulle mahdollisuuden kasvaa silloinkin, kun ympärillä on kylmää ja koleaa. Ja nyt tarkoitan myös elämässä tapahtuvia asioita (en pelkästään pakkasta), jotka joskus voivat heittää varjon polkumme pätkälle. Silloin on hyvä pysähtyä miettimään niitä asioita ja seikkoja, jotka saavat meidät jatkamaan, vaikka mieli tekisi lakaistua.

Tärkeimmäksi asiaksi tiedän, etenkin viime viikkoina, toiset suonhelmet. Harva lakka kasvaa ihan yksin missään. Kyllä niitä usein on samoilla seuduilla useampia. Ilman näitä kanssakasvajia ja talveapitäviä olisin monta kertaa elämäni aikana heittäytynyt pakkasen purtavaksi ja paleltamaksi. Kuten Tommy Tabermann viisaasti on kirjoittanut:

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

Tuo runo mielestäni kiteyttää sen, mikä ihmisyydessä on keskeisintä. Ihmisen meistä tekee toinen ihminen. Ilot ja surut, kaikki ne saavat todellisen värinsä vasta vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kukaan ei ole täydellinen, jokainen on osa tuota pitkää haavaa, kuten runoilija Tabermann kauniisti kipeää asiaa kuvaa. Siinä haavassa kukin meistä yhdessä toisten kanssa parantuu ja auttaa paranemaan. Tukee ja tulee tuetuksi. Näkee ja tulee nähdyksi. Kuulee ja tulee kuulluksi. Rakastaa ja tulee rakastetuksi. Antaa ja saa anteeksi. Ilman näitä ihmisyyden kokemuksia elämä jää vajaaksi ja valuu hukkaan.

Olkoonkin siis tämä postaus omistettu rakkaimmille ihmisilleni - he tietävät kyllä tätä lukiessaan olevansa sitä minulle tärkeintä ydinryhmää, joiden kanssa haluan jakaa tämän elämäni hyvine ja huonoine hetkineen. He tekevät tästä matkasta kulkemisen arvoisen ja antavat voimaa, kun bussi ajaa ohitse ja vaihdevika yllättää. Voimauttavaa on myös se, kun saa olla toisen rinnalla jakamassa kyyneliä ja pitelemessä vatsaa naurun kouristaessa. Toiset ihmiset tekevät elämästäni elämisen arvoista - sitähän lupasin pari kuukautta sitten pohtia seuraavassa postauksessa. Tässä siis olkaa hyvät Te!

Läheltä kun katsoo niin se kylmä ja hyinen lumihan onkin vain vettä.

Itseaiheutettu vaikea elämä

Luin artikkelin, jossa sain jälleen uuden näkökulman samaan asiaan, josta olen tässä kuohunut koko blogini ajan. Tänä vuonna on pystytty ensimmäistä kertaa todistamaan, että ihminen pystyy harjoittelun kautta muuttumaan positiivisemmaksi - jee!

Artikkelissa puhutaan, kuinka ihmisen temperamentti on periytyvää ja pysyvää, mutta persoonallisuus on jotakin, mikä rakentuu siihen päälle. Persoonallisuus määrittää, miten suhtaudumme vaikkapa epäonnistumisiin. Voimme oppia suhtautumaan asioihin positiivisemmin. Negatiivinen ihminen hankaloittaa itse omaa elämäänsä ja tappaa luovuuden myös ympärillä olevista ihmisistä. Tämä oli mielestäni hyvä oivallus. Itsehän tässä teen elämäni hankalaksi, kun en anna itselleni mahdollisuutta ajatella asioista eri tavalla, vaan turvaudun vanhaan tuttuun negailuun ja valittamiseen.

Eilen kävelin töihin junalta ja aloin kelailemaan aivan automaattisesti asioita, jotka potentiaalisesti olivat elämässäni pielessä. Olin nukahtanut miettien samoja asioita, käyden tuota listaa läpi mielessäni. Siksi tuntui luonnolliselta jatkaa sitä, koska minullahan on asiat huonosti. Sitten kello soi päässäni. Haloo!! Ei kai ihme, jos ketuttaa, kun teen ja kertaan näitä listoja päivästä toiseen. Hengitin syvään monta kertaa ja tyhjensin päätäni. Päätin etten saa jatkaa listausta enää. Eli kuten tutkimuksessa sanotaan: negatiivinen ihminen tekee oman elämänsä hankalaksi.. Totesin, että suurin osa ahdistuksestani ja ärsytyksistäni ovat ihan itseaiheutettuja. Katse peiliin siis TAAS!

Zürichin yliopiston psykologian tutkimusryhmä onnistui tänä vuonna ensimmäistä kertaa todistamaan, että harjoittelu auttaa ihmistä muuttumaan positiivisemmaksi. Kymmenen viikon intensiivisen positiivisen ajattelun jälkeen ne tutkittavista, joille oli annettu optimistisia tehtäviä, kokivat elämänlaatunsa selvästi parantuneen. Zürichin yliopiston tutkijat pistivät tutkittavansa miettimään muun muassa, miten he kiittivät tai huomioivat ihmisiä aivan arkipäiväisissä tilanteissa. Samalla heidän tuli miettiä, mitkä asiat tekevät elämästä kaikkein eniten elämisen arvoista.
Kymmenen viikon jälkeen satunnaisotoksella valitut tutkittavat raportoivat tuntevansa useammin iloa ja olevansa myös aiempaa useammin positiivisella mielellä.  

Tänä aamuna testasin tätä toisten ihmisten huomioimista samalla matkalla junalta töihin. Tervehdin siivojaa, joka oli puhdistamassa läpikulkukäytävää eräässä rakennuksessa, jonka läpi oikaisen aamuisin. Ei olisi tarvinnut, en tunne häntä mutta toisaalta olen kiitollinen, että hän siivoaa sen käytävän ja tekee siten matkastani mukavamman. Sain takaisin ystävällisen hymyn ja tervehdyksen. Yhtäkkiä tuli todella kiva mieli. Lopputulos: paljon parempi tapa aloittaa päivä! Nyt täytyy vielä miettiä niitä asioita, jotka tekevät elämästäni elämisen arvoista. Siitä ehkä seuraavassa kirjoituksessa sitten.

Tutkimustulokset pitävät siis paikkansa ainakin tällä lyhyellä empiirisellä aikajaksollani tarkasteltuna ja loogiseltakin ne kuulostavat. Mahtavaa, että tätä asia myllytetään nyt niin monella taholla!

Linkki artikkeliin, jossa kerrotaan tästä Zürichin yliopiston tutkimuksesta ja josta lainaus on:

 

http://yle.fi/uutiset/valittaja_voi_opettaa_itsensa_iloiseksi/6311029

Elämä pelissä-testin tuloksia...Hui!

Ystäväni kehotuksesta tein tänään Elämä pelissä-testin ja olin melkolailla yllättynyt tuloksista.Eliniänodote VAIN 68 vuotta. Kyky käsitellä arkisia vastoinkäymisiä heikohko.. uuuuups! Tämä on toisaalta ollut tiedossa. Siksi tämä blogi esimerkiksi on olemassa. Tiedostan, että minulla on ongelma arjen ärsytysten hallinnassa :) Positiivisuudesta sain kuitenkin 79/100 pistettä. Mielestäni se on ihan hyvä tulos. Toisaalta aika mielenkiintoista, että tuo v-indeksi ja positiivisuus-indeksi eivät sitten korreloi keskenään juurikaan.

Pitää siis tsempata ilmeisesti vielä kovempaa ja muistaa syödä enemmän vihreää ja hedelmiä. Viime viikolla postaamassani tutkimuksessahan todettiin, että negatiivinen elämänasenne voi viedä jopa 10 vuotta elämästä pois. Voisin siis saada varmasti ainakin viisi vuotta lisää, jos saisin palikoitua käänneltyä oikeisiin asentoihin pääkopperossani. Se olisi jo 68+5 eli 73 vuotta. Siihen sitten niitä marjoja ja muita viheriäisiä..pikkusen lisää liikuntaa ja unta, niin voisiko ajatella, että saisin nostettua tuon hyvällä tuurilla jopa 80 vuoteen? Sinne haluaisin päästä. En missään nimessä ole valmis jättämään tuota testin lupaamaa 15 lisävuotta elämästäni kokematta!


Elämä pelissä-testin yhteenvetoa: 

Arjen vastoinkäymiset

 

V-indeksi 56/100 pistettä.
Arjen vastoinkäymiset harmittavat sinua useammin kuin muita ihmisiä, vastoinkäymisten sinulle aiheuttama harmituksen määrä on tavallista huomattavasti suurempi, mutta onneksesi harmituksesi kestää huomattavasti lyhyemmän ajan kuin ihmisillä yleensä.

Arjen pienten vastoinkäymisten parempaa sietämistä voi harjoitella. Omia kielteisiä tunteitaan voi käsitellä, ja ne kannattaa hyväksyä. Negatiivisten tunteiden hyvä hallinta ja pienten vastoinkäymisten sietäminen helpottaa arkea ja vapauttaa voimavaroja todellisten takaiskujen kohtaamiseen.

 

Henkiset voimavarat

Positiivisuus 79/100 pistettä.
Henkisen hyvinvoinnin ja stressin kartoituksen pohjalta kuulut niihin ihmisiin, joilla on erinomaiset henkiset voimavarat. Tähän ryhmään kuuluville keskimäärin on ominaista vahva usko hyvään tulevaisuuteen, elämä tuntuu merkitykselliseltä, asenne elämään on myönteinen ja kyky sietää vastoinkäymisiä on erinomainen. Silloin yleensä myös kiinnostus terveyttä edistävään ravitsemukseen ja liikuntaan on tavallista suurempi. Ryhmän jäsenien vahvuuksiin kuuluvat myös usein tavallista paremmat sosiaaliset taidot ja halu panostaa ihmissuhteisiin. Työ koetaan yleensä palkitsevana ja elämää rikastuttavana asiana. Vaikka asiat ovat hyvin, kaltaisesti henkilöt voivat hyötyä henkisen hyvinvoinnin harjoitusohjelmista ja voida entistäkin paremmin.

Terveyteen vaikuttavien elintapojesi puolesta kuulut ryhmään, joka kuluttaa terveyttään muita vähemmän ja siksi sairastuu keskimääräistä harvemmin elintapojen aiheuttamiin sairauksiin. Saatat silti edelleen haluta vahvistaa terveyttäsi ja olet ehkä jo yrittänytkin tehdä muutoksia arkisiin tottumuksiisi. Alla on tarkemmin kuvattu, missä asioissa voit tehdä muutoksia hyvinvointisi ja terveytesi parantamiseksi entisestään.

Eliniän ennuste

Elintavat ja -olosuhteet vaikuttavat merkittävästi elinikään. Tilastojen mukaan sinun ikäryhmääsi kuuluvat ja elintavoiltaan samanlaiset naiset saavuttavat keskimäärin 68 vuoden eliniän. Jos muuttaisit kaikki elintapasi mahdollisimman terveellisiksi, sinulla olisi mahdollisuus lisätä vireitä elinvuosiasi 15 vuodella.

Tee testi osoitteessa: http://elamapelissa.duodecim.fi/ep3/ 

Negatiivinen elämänasenne vie jopa kymmenen elinvuotta

"Tieteellisestikin" todistettua se on:

http://yle.fi/uutiset/positiivinen_ihminen_elaa_pitempaan_ja_tienaa_paremmin/6311091

Lukekaahan!