Se on taas ihan tässä käsillä - loma ja kesä! Suosikkikomboni :) Yksi päivä enää jäljellä töitä ja alkaa kuuden viikon mittainen loma. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen niin pitkään kesälomalla. Tämä ei johdu siitä, että minulle olisi kertynyt tavallista enemmän lomaa, vaan siitä, että lomantarve tuntuu olevan poikkeuksellisen suuri. Mennyt vuosi oli aikamoista tunteiden vuoristorataa ja huipentui erittäin rakkaan ja läheisen mummoni kuolemaan 26.5.
Viimeiset viikot ovat olleet hyvin erityislaatuisia. Hautajaiset ja uurnanlasku ovat takana, mutta ikävä alkaa oikeastaan vasta nyt tulemaan pintaan. Tämähän onkin oikeasti lopullista. Joskus pelkäsin surua. Sitten minulle kerrottiin, että suru ja masennus ovat eri asioita. Toki tämän tiesin, mutta oivalsin vasta silloin, että on ihan ok antaa surun tulla. Se menee kyllä ohi ja tulee taas naurun pyrskähdyksiäkin. Suru kuuluu elämään ja se on elettävä, jotta se ei tee patoa sieluun. Pato on se, joka estää virtaa liikkumasta vapaasti. Olen yrittänyt opetella antamaan tunteideni virtailla vapaasti, joskus onnistuen liiankin hyvin ja toisinaan olen vetänyt viihdyttäjän rotsin niskaan, vaikka sisältä puristaa.
Elämä tuntuu olevan pitkälti tasapainoilua erilaisten tunnetilojen parissa. Siihen pitäisi vielä mahduttaa järki johonkin. Meille naisille nämä ovat joskus haastavia juttuja. Ehkä miehet osaavat olla helpommin järkeviä ja sivuuttavat tunteensa. Tämä taas ärsyttää meitä naisia.. Me kun haluaisimme kuulla miehen tunteista, vaikka samalla vaadimme päänäyttämöltä roolia itsellemme.Ymmärrämme kyllä miehiä, mutta heidän tulisi ymmärtää meitä enemmän. Olemmehan huomattavasti monimutkaisempia sielunelämältämme. Myös näitä teemoja olen pureskellut viime aikoina oman mieheni palattua ulkomaan komennukselta. Yhteiselo oli suuri haaveeni ja nyt se on haasteeni - hyvässä ja välillä pahassakin :)
Monenlaista sopeutumista on tässä siis meneillään. Uudenlaisten roolien omaksumista mummon poismenon ja myös yhteenmuuttamisen myötä. Ensimmäinen on ollut toki vääjäämätön, vaikkakaan ei mieluisa muutos. On siirryttävä pois lapsuuden maisemista aikuisuuteen ja erilaiseen vastuun kantamiseen. Isonvanhempien häviäminen elämästä tuntuu lapsuuden lopulliselta päättymiseltä. Siirryn sukupolvien junassa seuraavaan vaunuun. Olen hyvin kiitollinen siitä, että sain yli 30 yhteistä vuotta mummoni kanssa. Ne ovat luoneet vankan perustan elämälleni. Hänen pyyteetön rakkautensa ja sitoutuminen elämääni ovat antaneet turvallisuuden tunteen, jota vaille koen nyt hetkeksi jääväni. On opeteltava luottamaan uusiin ihmissuhteisiin ja siihen, että omat siivet kantavat tästä eteenpäin. Enää en voi juosta karkuun mummolan keksilaatikolle, vaan lohdutus on löydettävä jostain toisaalta.
Elämän kiertokulku ja kuoleman lopullisuus ahdistavat, enkä halua ajatella niitä liikaa. Ne ovat kuitenkin asioita, jotka vääjäämättä tulevat mieleen, kun läheinen kuolee. On opittava luopumaan, se on vaikeaa. Tässä yltäkylläisessä ja miljoonien vaihtoehtojen maailmassa on entistä vaikeampaa hyväksyä elämälle asetettuja rajoja, jotka ovat muuttumattomia kaiken muun muuttuessa yhä enenevissä määrin mahdolliseksi. Me emme vaan kuitenkaan voi saada ihan kaikkea ja sen kanssa on opeteltava elämään - onneksi kuitenkin vain päivä kerrallaan :)
 |
| Kauas pilvet karkaavat.. |
 |
| Tämä mökkimaisemamme tuo lohtua ja turvaa. |
 |
| Kesäinen yö mökillä - hiljaisuus sulkee syliinsä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti