Kesämuistoissa

Kesäisiin päiviin, lämpimiin hetkiin,

veteen hellivään, metsään tuoksuvaan -

ajatukseni niihin karkaavat, kun lumi tanssii ja tuulessa ilakoi.

Kun viima kauluksesta sisään sukeltaa ja

vilunväreen kehossani aikaan saa.

 

Mieleni lepäilee muistossa, jossa rannalla mökkijärven

on aatokset onnelliset. Missä huolet ovat jäätä ja lunta,

keväisten purojen vettä.

Hyttysen piston, sen melkein mieluusti tunnen,

 ja näitä kuvia miettiessä

 silmäni nyt hetkeksi suljen.

 

 

Ensi kesää jo odotellessa!

 



Lyhyesti virsi kaunis

Rakkaus

Jos ei rakasta itseään ensin, ei koskaan pysty rakastamaan toista.

Rakkaus on syy elää. Sitä on monenlaista, ei vain romanttista rakkautta. Rakkaudella tarkoitan oikeastaan kaikkia ihmissuhteita ja itselle rakkaita asioita - sellaisia, jotka saavat meidät tuntemaan.

Rakastaminen ei koskaan ole turhaa. Rakastamalla saa rakkautta, rakkaudeton jää yksin.

Ruoka

Kaikkien elävien olentojen elinehto.

Ylikorostetun aseman saanut perusasia, joka on mediaseksikäs puheenaihe oli kyseessä yli- tai aliravitsemus.

Minulle, tässä kirjoituksessa esitetyn kahden asian ohella, yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista harrastuksista.

Terveys

Edelliset kaksi ovat keskeisimpiä hyvän terveyden tekijöitä.

Mahdollistaa monipuolisen ja kokemusrikkaan elämän.

Rakkautta itseä ja muita kohtaan.

Förlorad värld

Ihminen syntyy, ihminen kuolee. Yksi elämä, yksi tarina ja yksi mahdollisuus. Luonnollista joo, mutta minusta jotenkin pelottavaa ja traagista. Kuoleman ja tuonpuoleisen läsnäolo on ollut osa elämääni siitä saakka, kun ylipäätänsä jotain muistan. Isäni kuoli ollessani vuoden ikäinen ja olen koettanut saada selvyyttä kuolemaan liittyvään mysteeriin koko ikäni. Välillä olen pystynyt suhtautumaan siihen rauhallisemmin ja toisinaan suurella levottomuudella.

Tässä vähän aikaa sitten kuuntelin Petra Marklundin Förlorad värld kappaletta useaan otteeseen. Sen teksti antoi sanoja ajatuksille, joita päässäni on pyörinyt. Olen useasti miettinyt esimerkiksi sitä, että mitä järkeä missään, mitä teemme on tai miksi vaivautua joihinkin juttuihin, kun kohtahan täältä lähdetään kuitenkin. Marklundin kappaleessa puhutaan kadotetusta/menetetystä maailmasta. Siinä katsotaan kuvia rakkaista ihmisistä ja ihmetellään elämän katoavaisuutta. Vahvoista, terveistä ja iloisista ihmisistä voi hetkessä tulla menneen maailman tarinoita.

Ajan kuluminen tuntuu paljon selvemmin nyt vähän vanhempana kuin nuorena. Lapsena ajattelin, että isovanhempani eivät mitenkään voi kuolla tosi pitkään aikaan. Silti olen menettänyt heistä viimeisenkin kuluneena vuonna. Ja sisimmässäni olen edelleen se pikkutyttö, joka ei voi uskoa, että heidän poismenonsa on mahdollista. Heidän piti olla todistamassa oman lapseni syntymää. Minun lasteni piti oppia tuntemaan heidät. He olivat vahvoja ja aktiivisia, turvallisia pienelle tytölle. Ja kuitenkin elämänsä viimeisinä hetkinä aivan riisuttuja ja hauraita. Minun käsi oli vahva, kun se viimeisen kerran piti mummon kättä omassaan. Minä silitin ja sanoin, että kohta helpottaa ja kaikki järjestyy pian. Lauloin mummolle Jumalan kämmenellä kuin pienelle lapselle. Samlla pystyn elävästi muistamaan sen ajan, kun mummo nukutti minua uneen ollessani heillä hoidossa tai pesi tukkaani saunassa.

Petra Marklundin biisin sanojen kautta aloin ajatella elämää ikään kuin elokuvana. Jokaisen elämästä tehdään leffa, joka tallentuu jonnekin. Läheistemme muistoihin, valokuviin, videon pätkiin, teksteihin tai vaikkapa maalauksiin. Sitä elokuvaa voi seuraavat sukupolvet katsoa ja kuvitella puuttuvien palasten kohdalle mielensä mukaan juonenkäänteitä. He voivat värittää elämäämme haluamallaan tavalla, siihen emme enää voi sitten vaikuttaa. Mikä sitten on totuus vaikkapa minusta? Onko se mielikuva ja muistot, jotka minusta jäävät vai tiedänkö vain minä, kuka oikeasti olen?

Vuosisatojen kuluessa kuvatkin kellastuvat, filmit kuluvat puhki ja maalaukset rapistuvat. Jossain vaiheessa suurin osa meistä unohdetaan. Se minusta tuntuu monesti todella lohduttomalta. Vaikka eihän sillä lopulta siinä vaiheessa kai minulle ole enää merkitystä? Ja kuten tuossa Forlorad värld kappaleessakin todetaan, on oleellisinta kuitenkin olla läsnä tässä ja nyt. Elämä on lainattua aikaa ja kukin meistä vuorollaan rakentaa menetettyä maailmaa, tarinoita, jotka jäisi kirjoittamatta ilman tätä lyhyttä vaellustamme.

Lohduttiko tämä nyt minua vai ei? En osaa sanoa, mutta sain siitä pureskeltavaa ja mahdollisuuden luoda uusia merkityksiä elämälle. Ja ajatus, että voin vielä vaikuttaa oman elokuvani sisältöön tuntuu hyvältä. Toivon, että sen pääosassa ja keskeisenä teemana on välittäminen ja toisten huomioonottaminen. Silti minua kalvaa ajatus, että lopulta jokainen miespolvi vaipuu unholaan ja meille rakkaat ihmiset unohtuvat kokonaan ennen pitkää.

Kuuntele Förlorad värld tästä.

Isäni (takana) ja isovanhempani menneestä maailmasta.

Äidinäitini, joka siirtyi menneeseen maailmaan toukokuussa.

Toisen elinvuoteni asuin mummolassa. Tässä ukin ja mummon kanssa.
 

From Paris with Love

Bonjour!

Suloisen ja tähän saakka lämpimän syyskuun herkkukohta oli ehdottomasti viime viikonloppu, jonka vietin Pariisissa kahden rakkaan ystäväni kanssa. Ei siis mitään romanttista liirum laarumia, vaan tyttöjen hömpöttelyä ja punaisia huulia. Minulle tämä oli kolmas pidempi matka kyseiseen kaupunkiin ja sanottava on, että kyllä tuo hurmaava kylä näyttäytyy kerta kerran jälkeen aina vaan houkuttelevampana.

Meistä kolmesta tytöstä jokainen on haaveillut matkaavansa tuohon rakkauden kehtoon miehen kanssa. On haaveiltu kosinnasta Eiffel-tornissa, romanttisista tuokioista Seinen rannalla, shampanjasta luksushotellin satiinilakanoiden välissä.. Silti reissu tyttöporukalla mahdollistikin tutustumisen asioihin, joihin miehen intressit eivät välttämättä olisi riittäneet. Harva jaksaa hehkuttaa maailman parhaita macaronseja yhtä kovalla intensiteetillä kuin me kolme ladyä :) Puhumattakaan parhaista ever crepeistä ja niiden suola-karamellitäytteestä! Myös visiitti Galeries Lafayetteen olisi koitunut parisuhteen koetinkiveksi.

Meillä oli vuokrattuna pieni asunto Pariisin sydämestä. Aamuisin nautimme shampanja-mimosoita ja tuoreita croissanteja. Iltapäivällä lounasta bistroissa ja illalla dinneriä pitkällä kaavalla. Pitkiä keskusteluja, välillä hyvinkin syvällisiä - siis terapiaa toisin sanoen. Eipä olisi moni mies jaksanut myöskään selata yhtä monta ruokalistaa läpi kuin me ennen illallispaikan löytymistä :) Meinasi meilläkin kärsivällisyys loppua, mutta vannoutuneina kulinaristeina emme voineet antaa periksi. Ja melkoisia herkullisuuksia saimmekin nauttia. Jos olisin koira, olisin kuolannut neljä päivää yhtä soittoa. Onneksi en ole.

Matka oli merkityksellinen meille kolmelle myös ystävyksinä. Uskon, että meidän keskinäiset siteemme lujittuivat ja yhteiset muistot kantavat meitä pitkän matkaa pimeään syksyynkin. Vahva kokemus ystävyyden merkityksestä ja voimasta vahvistaa siipiämme, vaikka ympärillä elämä muuttuu ja sen suunta tuntuu olevan välillä kadoksissa. Itselleni jäi syvä kiitollisuuden tunne näistä ihmisistä elämässäni. Rakkauteni Pariisia kohtaan kasvoi ja uskon senkin olevan (ystävyyden ohella) ikuista!

Sää on tällä viikolla alkanut viilenemään ja joudumme hiljalleen luopumaan kesäisistä loppusyksyn päivistä. Etsitään nyt lämpöä sisältämme ja läheisistä ihmisistä, niin voimme nauttia kylmistäkin syyspäivistä. Rakkautta rakkautta rakkautta! <3

Notre-Dame

Tärkeät "työkalut" onnistuneeseen matkaan.

Kihlaushaaveet konkretisoituivat ainoastaan museossa. Roy Lichtenstein: Engagement (Centre Pompidou).

Huulipunan käytön harjoittelua ja wannabe pariisitar-fiilistelyä.

Julisteostoksilla maailman suurimmalla Les Puces -kirpputorilla.

Ja sitten se paras macaron ever: vasemmanpuoleinen caramel-macaron a'la Pierre Herme.

Suurin osa kuvista on vielä järkkärissäni eli tässä vain tunnelmapaloja reissusta. Ehkä myöhemmin lisää!

Jo joutui armas arki

Nyt se on sitten taakse jäänyttä elämää tuo loma. Ihmeen vähän harmittaa tässä vaiheessa. Ehkä kuusi viikkoa lepuutti hermoja sen verran, että arkeen ja töihin palaaminen ei jaksa ärsyttää. Ainakaan vielä. Jostain syystä mieleni on toivoa täynnä ja tuntuu, että seuraava vuosi tuo muutoksia tullessaan - hyviä sellaisia. Tai sitten olen keksinyt tuon ajatuksen lohduttaakseni itseäni ja keventääkseni fiiliksiä.

Nyt eletään kuitenkin ensimmäisen loman jälkeisen työviikon perjantaita ja mieli on kohtuullisen korkealla edelleen. Jee! Tästä voi antaa itselleen vähän krediittiä. Ja, mikä ihaninta, olen aivan innoissani tulevasta viikonlopusta, jonka vietämme kotona. Siis kotona piiiiiiiiiitkästä aikaa ja vielä siten, että olemme molemmat kotona ja meillä ei ole tarkkaa aikataulua laadittuna. Tuntuu luksukselta. Arjen luksukselta.

Arki on oikeastaan tällä viikolla saanut ihan uuden merkityksen. Maanantaina se alkoi hahmottumaan hiljaa mielessäni ja tunne on vahvistunut loppuviikkoa kohti tultaessa. Viime vuoden laskin päiviä, mutta nyt odotan ja venytän jokaista päivää ja nautin siitä, että olemme vihdoin tässä. Yhteisen arjen eläminen on ennenkokematonta meidän parisuhteessa ja siksi varmaan niin suurta herkkua. Se on kuin lahja, jonka avaamista olen odottanut ja nyt pikku hiljaa aukaisen tuota pakettia varoen naru ja teippi kerrallaan. Pienet asiat tuntuvat mukavilta. Kotiin tuleminen, kun toinen odottaa siellä tai joskus tulla ensin itse kotiin ja ottaa hetki omaa aikaa tietäen, että yksinäisyys ei jatku loputtomiin. On mahtavaa, kun joku toinenkin tyhjentää astianpesukonetta tai tuo kaupasta wc-paperia. Kuulostaa varmasti monen korvaan hupsulta, mutta sitähän juuri olen ja oikeutettu tästä kaikesta nauttimaan!

Onnelliseksi minut tekee myös se, että vihdoin tuntuu tältä. Että arki ei ole välttämätön paha, vaan mahdollisuus. Maanantai on mahdollisuus iltakävelyyn, tiistai telkun töllöttämiseen, keskiviikko leffailuun, torstai keiton keittämiseen ja perjantai vaikkapa pehmoiluun. On ihana, että ystävät täyttävät iltoja ja heistä saa ammentaa energiaa. On huippua, että on omia ja yhteisiä ystäviä. Kivaa olla päivä erilläänkin ja vielä superimpaa, kun saa illalla tehdä juustoleivät ja mennä tuutimaan vierekkäin. Hui, miten ällöä imelää tämä näin :) Mutta suloisen sokerinen olkoonkin tämä loman jälkeinen päivittely, kun ei siinä makeutusainetta ole hippustakaan, vaan ehtaa kamaa koko setti!

Autuasta arjen aloitusta itsekullekin!

Muutamia hetkiä kesältä kuvin kerrottuna:

Viittä vaille lomalla

Se on taas ihan tässä käsillä - loma ja kesä! Suosikkikomboni :) Yksi päivä enää jäljellä töitä ja alkaa kuuden viikon mittainen loma. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen niin pitkään kesälomalla. Tämä ei johdu siitä, että minulle olisi kertynyt tavallista enemmän lomaa, vaan siitä, että lomantarve tuntuu olevan poikkeuksellisen suuri. Mennyt vuosi oli aikamoista tunteiden vuoristorataa ja huipentui erittäin rakkaan ja läheisen mummoni kuolemaan 26.5. 

Viimeiset viikot ovat olleet hyvin erityislaatuisia. Hautajaiset ja uurnanlasku ovat takana, mutta ikävä alkaa oikeastaan vasta nyt tulemaan pintaan. Tämähän onkin oikeasti lopullista. Joskus pelkäsin surua. Sitten minulle kerrottiin, että suru ja masennus ovat eri asioita. Toki tämän tiesin, mutta oivalsin vasta silloin, että on ihan ok antaa surun tulla. Se menee kyllä ohi ja tulee taas naurun pyrskähdyksiäkin. Suru kuuluu elämään ja se on elettävä, jotta se ei tee patoa sieluun. Pato on se, joka estää virtaa liikkumasta vapaasti. Olen yrittänyt opetella antamaan tunteideni virtailla vapaasti, joskus onnistuen liiankin hyvin ja toisinaan olen vetänyt viihdyttäjän rotsin niskaan, vaikka sisältä puristaa.

Elämä tuntuu olevan pitkälti tasapainoilua erilaisten tunnetilojen parissa. Siihen pitäisi vielä mahduttaa järki johonkin. Meille naisille nämä ovat joskus haastavia juttuja.  Ehkä miehet osaavat olla helpommin järkeviä ja sivuuttavat tunteensa. Tämä taas ärsyttää meitä naisia.. Me kun haluaisimme kuulla miehen tunteista, vaikka samalla vaadimme päänäyttämöltä roolia itsellemme.Ymmärrämme kyllä miehiä, mutta heidän tulisi ymmärtää meitä enemmän. Olemmehan huomattavasti monimutkaisempia sielunelämältämme. Myös näitä teemoja olen pureskellut viime aikoina oman mieheni palattua ulkomaan komennukselta. Yhteiselo oli suuri haaveeni ja nyt se on haasteeni - hyvässä ja välillä pahassakin :)

Monenlaista sopeutumista on tässä siis meneillään. Uudenlaisten roolien omaksumista mummon poismenon  ja myös yhteenmuuttamisen myötä. Ensimmäinen on ollut toki vääjäämätön, vaikkakaan ei mieluisa muutos. On siirryttävä pois lapsuuden maisemista aikuisuuteen ja erilaiseen vastuun kantamiseen. Isonvanhempien häviäminen elämästä tuntuu lapsuuden lopulliselta päättymiseltä. Siirryn sukupolvien junassa seuraavaan vaunuun. Olen hyvin kiitollinen siitä, että sain yli 30 yhteistä vuotta mummoni kanssa. Ne ovat luoneet vankan perustan elämälleni. Hänen pyyteetön rakkautensa ja sitoutuminen elämääni ovat antaneet turvallisuuden tunteen, jota vaille koen nyt hetkeksi jääväni. On opeteltava luottamaan uusiin ihmissuhteisiin ja siihen, että omat siivet kantavat tästä eteenpäin. Enää en voi juosta karkuun mummolan keksilaatikolle, vaan lohdutus on löydettävä jostain toisaalta. 

Elämän kiertokulku ja kuoleman lopullisuus ahdistavat, enkä halua ajatella niitä liikaa. Ne ovat kuitenkin asioita, jotka vääjäämättä tulevat mieleen, kun läheinen kuolee. On opittava luopumaan, se on vaikeaa. Tässä yltäkylläisessä ja miljoonien vaihtoehtojen maailmassa on entistä vaikeampaa hyväksyä elämälle asetettuja rajoja, jotka ovat muuttumattomia kaiken muun muuttuessa yhä enenevissä määrin mahdolliseksi. Me emme vaan kuitenkaan voi saada ihan kaikkea ja sen kanssa on opeteltava elämään - onneksi kuitenkin vain päivä kerrallaan :)

Kauas pilvet karkaavat..

Tämä mökkimaisemamme tuo lohtua ja turvaa.

Kesäinen yö mökillä - hiljaisuus sulkee syliinsä.

Roudan keskeltä aurinkoon

Mihin ovat kadonneet viimeiset kolme kuukautta? Suolla ollaan vasta heräilemässä eloon nyt, kun jäätkin ovat suurimmaksi osaksi sulaneet. Alkaisi olla aika kohta nostella kevään ensi lehtiä pinnalle, mutta tämä suonhelmi on vetänyt horteisia. Syyttäminen käy kyllä pitkän ja kylmän talvenkin - epäilemättä silti kurkistus peiliin on paikallaan.

Talvi tuntui tänä vuonna tavallista raskaammalta. Eikä varmaan vähiten siksi, että odotin toukokuuta vähän liiankin kovalla intensiteetillä. Ai miksi? Siksi, että silloin ( kolmen yön kuluttua) poikaystäväni vuoden mittainen komennus ulkomailla päättyy. Aika tuntui pysähtyvän ydintalveen ja kun lumikin vielä viivytteli lähtemistään, niin se veti lehdet kurttuun. Lisäksi rakkaan ja erittäin läheisen mummoni vakava sairaus on vetänyt mieltä matalaksi. Tulevan odotus ja pelko ovat siis olleet lähinnä mielessä, ja hetkessä eläminen on kärsinyt kyllä siitä.

Olen kuitenkin kokenyt oppineeni jotakin tässä "synkimpien" kuukausieni aikana. Aina ei tarvitse jaksaa ja olla vahva. Se on sellainen asia, jota aloin itseasiassa opettelemaan jo vuosi sitten. Nyt on tullut sitten toivomatta tilaisuus opetella heikkona olemista. Kun uskaltaa laskea irti, lopettaa jatkuvan yrittämisen ja pinnistelyn, niin saa tilaisuuden myös tulla kannatelluksi. Kukaan ei ole loppuun saakka vahva ja reipas. Minulle se on ollut vaikea myöntää. Haluaisin parantaa pahanmielen kaikilta, olla kaikkien tuki ja turva. Se, joka korjaa ja järjestää asiat, kun ne menevät pieleen. Porukan ilopilleri ja tunnelman kohottaja, se olen yleensä ollut. Nyt olen yrittänyt antaa vähän siimaa ja myöntää itselleni, että en oikeastaan pysty pelastamaan koko maailmaa. Ja jos itsellä on paha olla, niin on vaikea auttaa muita. Eikä aina tarvitse vetää riemumaskiakaan!

Opettelua ja oivaltamista -sitä kai tämä elämä on. Luopumista jostain ja sitten uuden syntymistä toisaalla. Elämä jatkuu meistä huolimatta, kevät tulee ja talvi väistyy. Emme me aikaa pysty pysäyttämään, emmekä tätä elämän kiertoa katkaisemaan. Kuljemme tässä virrassa ennalta määrätyn matkan ja jätämme jälkemme seuraaviin sukupolviin. Itse olen kiitollinen oman perheeni minulle siirtämästä perinnöstä - siitä henkisestä. Ilman sitä minun matkani olisi ollut kovin toisenlainen. Luopuminen on silti vaikeaa ja sitä me eniten pelkäämme. Mikko Kuustosen laulu Pysy lujana nyt on ollut lohdullista kuunneltavaa surun keskellä. Siinä todetaan: Et sinä kuolemaa pelkää, luopumista vain. Ei tänään elämä käännä selkää, siltä aikani sain.

Tällaista tunnelmaa tällä kertaa.. pieniä oivalluksia surun ja ahdistuksenkin keskellä. Onneksi menemme kohti kesää -  se on aina ollut minulle sitä parasta aikaa vuodesta!

Pullaton lapseton?

Minulla on tehnyt mieli paistaa pullaa jo yli viikon. Viime sunnuntaina olin jo tarttumaisillani jauhopussiin, hipelsin läpi kaikki tarvittavat aineet keittiössäni - totesin, että kyllä näillä pienen taikinan saisi tehtyä. Ohjelmassa ei ollut mitään sille päivälle..nopea kävely ystävän kanssa ja muuten vain Beverly Hillsin täydellisiä naisia, johon sitten jäin sitten koukkuun yhden sunnuntain seurauksena. (Great!) Ehkä hiilarikoukku olisi ollut vähemmän säälittävää? Mutta en "voinut" leipoa vain itselleni.

Olen lukenut ruoka- ja leivontablogeja nyt pari viikkoa etsien ihania leivonnaisten reseptejä. Itsetuhoista toimintaa?! Leipominen tuntuu turhalta, kun asuu yksin ja ei ole ketään tulossa kyläänkään. Saako lapseton, kaukosuhteessa oleva, melkein aikuisen iän saavuttanut, kaupunkilaismuikkeli tuoksua pullalta? Eikös se ole äitien yksinoikeus ja äitiyden mittari? Mitä se sitten kertoo kolmekymppisestä yksineläjästä? Että se raukka leipoo hakeakseen turvaa siitä pullastaan, kuvitellakseen kuuluvansa ikätovereidensa kanssa samaan äitiyden iloista nauttivien jengiin? Maanantaina voi sitten kehuskella aamukahvilla, että meilläpä leivottiinkin pullaa viikonloppuna? (koiran kanssa) Harjoittelee, että olisi sitten oikeanlainen äiti joskus? Se on ahmatti?

Hmm.. ei. Se himoitsee tahmaista bostonkakkumaista pullaa täysin itsekkäistä, lihallisista syistä. Yhtä palaa sitä tahmeaa mössöä kylmän maidon kanssa. Loput se laittaa pakkaseen papupussin viereen heittääkseen ne syömättöminä roskiin vuoden kuluttua, jotta seuraava paistos mahtuu taas sinne ylläpitämään illuusiota täydestä pakastimesta. Ja joo, kyllä se haluaa sitä lapsuuden leppoisaa oloa ja rentoa viikonlopun tuntua, joka tuli usein siitä, että pullataikina oli kohoamassa ja sitten niitä valmiita pullia maisteltiin äidin kanssa. Istuttiin ja ihmeteltiin sitä pullien määrää. Ja kyllä, tuoreesta pullasta tulee jotenkin lohdullinen olo. On luotu uutta, saatu taikina eläväksi ja kohoamaan, annettu sisältö sille taikinamössölle ja paistettu pullukaksi. Se on kuin pieni luomistyö, uusi alku. Ja kyllä, tämä olisi mieluusti jakamassa maitolasillesensa ja pullansa toisen kanssa.

En ole koskaan oppinut hyväksi pullan paistajaksi. Niistä tulee yleensä kiviä. En ole harjoitellut kauheasti, koska ei ole ollut tarvetta luoda pullantuoksuista tunnelmaa. Vaikka eikö pullaa pitäisi jokaisen itseään kunnioittavan kotikokin osata leipoa? Toisaalta pulla ei ole oikein muodikasta, koska se on täynnä hiilareita. Pullan pitäisi vähintäänkin olla gluteiinitonta. Pullaan tuntuu liittyvän yllättävän monia tabuja. Suurin osa varmasti kirjoittajan omassa päässä. Ehkä tänä viikonloppuna on hyvä hetki harrastaa myytin murtamista. Yksinäinenkin saa tuoksua pullalta olematta säälittävä! Myös omasta mielestään :)

Tahmeat kanelipullat valmiina lauantaina :) (ohje löytyy serkkujasenkummi.blogspot.fi)

Vihdoinkin helmikuu!

Voi kautta kuraisten koiran tassujen, että olen odottanut tätä päivää! Helmikuuta. Tammikuu oli paha. Pitkä, pimeä, paleli, puistatti, puudutti ja pitkästytti. Ja siis positiiviseenhan tässä on kuitenkin yritetty keskittyä. Silti, kaikesta tsemppauksesta huolimatta, rajan olen asettanut tammikuuhun tuolle henkiselle kaamokselle. Eli tänään sen on loputtava. Ja tänään se on siis loppunut.

Helmikuussa on vain 28 päivää ja sitten tulee maaliskuu. Maaliskuu on kuukauden lähempänä kesää ja silloin aurinko lämmittää, päivä on oikeastikin pidempi. Helmikuussa on lupa nauttia elämästä, kun taas tammikuussahan kaikki toitottaa niin mediassa kuin ympärillä, tipatonta, karkitonta, rahatonta ja kuka tietää, mitä tonta elämää. Helmikuussa on keinotekoinen ystävänpäivä, se on puolessa välissä kuuta ja katkaisee kuun jo kahden viikon kuluttua pinkillä pirteydellään. Silloin voi ainakin näennäisesti tempautua suitsuttamaan kaikkea pehmeää ja imelää - syödä vaaleanpunaisia sydämenmuotoisia leivoksia ja jakaa kiitosta kivoille ihmisille. Tosin taisin tehdä sitä jo tammikuussa, edellisessä postauksessa.

Helmikuu on kuukausi numero kaksi. Se on hyvä numero. Parillinen. Kaksin on parempi kuin yksin. Tykkään kaikista parillisista asioista. Ne symbolisoivat turvallisuutta, tasaisuutta ja ovat jotenkin jo numeron verran lähempänä kuin vaikka ykköset. Toinen päivä viikosta, tiistai, on lähempänä viikonloppua. Toiset treffit, lähempänä parisuhdetta kuin ekat. Toinen ruoka (second course), vatsa alkaa jo täyttyä. Toinen maali, varmempi voitto kuin yhdellä maalilla. Toinen maalikerros, parempi peittävyys ja lähempänä valmista lopputulosta. Toinen oppitunti, osaat jo enemmän ja on jotakin, jonka päälle rakentaa. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka ja kuinka.

Helmikuussa tulee kolme kuukautta rakkaani palaamiseen Suomeen. Se tuntuu paremmalta kuin neljä, mutta maaliskuussa tulee kaksi kuukautta ja sekös vasta on jo loppusoittoa. Toisaalta tiedän, että olen kärsimätön luonne ja siksi minulla on aina kiire kohti sitä loppua tai maalia. Pitää äkkiä nähdä, miten asiat lopulta menevät tai miltä vaikkapa remontin jälkeen näyttää? Miltä ruoka maistuu, kun on valmista? Mitä kirjan lopussa tapahtuu tai mitäköhän tammikuun aleista ostetusta joululahjasta ollaan mieltä 11kk kuluttua?

Eläähän voi kuitenkin vain yhden päivän kerrallaan, ei kahta. Tämä yksi ainut päivä voi olla viimeinen laatuaan. Mutta sovitaanko, että helmikuussa kakkonen on ykkönen? Minä ainakin ajattelin sopia niin ;) Ei se voilla kovin väärin, jos siitä tulee hyvälle tuulelle?!

Ihmisyyden ytimellä

Jahhas..taas on kulunut kova tovi viime postauksesta. Armoa! Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut onneton pari kuukautta putkeen :) Onneksi! Ehkä käsitykseni siitä, milloin ja millaisessa olotilassa voin kirjoittaa postauksen on vääränlainen. Kun ei aina tulekaan noita eufoorisia hetkiä, joita olen kuvaillut aiemmissa postauksissa? Jos ei havahdukaan erityisemmin mihinkään ihmeelliseen? Eikö silloin kuitenkin elämä voi olla hyvää ja elämisen arvoista?

Talvi ei ole oikein ollut minun "parasta" aikaa koskaan. Olen kesää rakastava ihminen, joka kokee elämänsä olevan silloin parhaimmillaan. Pimeys ja kylmä kääntävät terälehteni sisään. Aistimukset muuttuvat vaisuiksi. Ikävät asiat tosin saavat helpostikin lisää mustetta pimeinä vuodenaikoina. Olen kuitenkin miettinyt, että vaikka aistimukseni ovat vaimeita, ovat juureni sellaisessa maassa, joka suo minulle mahdollisuuden kasvaa silloinkin, kun ympärillä on kylmää ja koleaa. Ja nyt tarkoitan myös elämässä tapahtuvia asioita (en pelkästään pakkasta), jotka joskus voivat heittää varjon polkumme pätkälle. Silloin on hyvä pysähtyä miettimään niitä asioita ja seikkoja, jotka saavat meidät jatkamaan, vaikka mieli tekisi lakaistua.

Tärkeimmäksi asiaksi tiedän, etenkin viime viikkoina, toiset suonhelmet. Harva lakka kasvaa ihan yksin missään. Kyllä niitä usein on samoilla seuduilla useampia. Ilman näitä kanssakasvajia ja talveapitäviä olisin monta kertaa elämäni aikana heittäytynyt pakkasen purtavaksi ja paleltamaksi. Kuten Tommy Tabermann viisaasti on kirjoittanut:

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

Tuo runo mielestäni kiteyttää sen, mikä ihmisyydessä on keskeisintä. Ihmisen meistä tekee toinen ihminen. Ilot ja surut, kaikki ne saavat todellisen värinsä vasta vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kukaan ei ole täydellinen, jokainen on osa tuota pitkää haavaa, kuten runoilija Tabermann kauniisti kipeää asiaa kuvaa. Siinä haavassa kukin meistä yhdessä toisten kanssa parantuu ja auttaa paranemaan. Tukee ja tulee tuetuksi. Näkee ja tulee nähdyksi. Kuulee ja tulee kuulluksi. Rakastaa ja tulee rakastetuksi. Antaa ja saa anteeksi. Ilman näitä ihmisyyden kokemuksia elämä jää vajaaksi ja valuu hukkaan.

Olkoonkin siis tämä postaus omistettu rakkaimmille ihmisilleni - he tietävät kyllä tätä lukiessaan olevansa sitä minulle tärkeintä ydinryhmää, joiden kanssa haluan jakaa tämän elämäni hyvine ja huonoine hetkineen. He tekevät tästä matkasta kulkemisen arvoisen ja antavat voimaa, kun bussi ajaa ohitse ja vaihdevika yllättää. Voimauttavaa on myös se, kun saa olla toisen rinnalla jakamassa kyyneliä ja pitelemessä vatsaa naurun kouristaessa. Toiset ihmiset tekevät elämästäni elämisen arvoista - sitähän lupasin pari kuukautta sitten pohtia seuraavassa postauksessa. Tässä siis olkaa hyvät Te!

Läheltä kun katsoo niin se kylmä ja hyinen lumihan onkin vain vettä.

Itseaiheutettu vaikea elämä

Luin artikkelin, jossa sain jälleen uuden näkökulman samaan asiaan, josta olen tässä kuohunut koko blogini ajan. Tänä vuonna on pystytty ensimmäistä kertaa todistamaan, että ihminen pystyy harjoittelun kautta muuttumaan positiivisemmaksi - jee!

Artikkelissa puhutaan, kuinka ihmisen temperamentti on periytyvää ja pysyvää, mutta persoonallisuus on jotakin, mikä rakentuu siihen päälle. Persoonallisuus määrittää, miten suhtaudumme vaikkapa epäonnistumisiin. Voimme oppia suhtautumaan asioihin positiivisemmin. Negatiivinen ihminen hankaloittaa itse omaa elämäänsä ja tappaa luovuuden myös ympärillä olevista ihmisistä. Tämä oli mielestäni hyvä oivallus. Itsehän tässä teen elämäni hankalaksi, kun en anna itselleni mahdollisuutta ajatella asioista eri tavalla, vaan turvaudun vanhaan tuttuun negailuun ja valittamiseen.

Eilen kävelin töihin junalta ja aloin kelailemaan aivan automaattisesti asioita, jotka potentiaalisesti olivat elämässäni pielessä. Olin nukahtanut miettien samoja asioita, käyden tuota listaa läpi mielessäni. Siksi tuntui luonnolliselta jatkaa sitä, koska minullahan on asiat huonosti. Sitten kello soi päässäni. Haloo!! Ei kai ihme, jos ketuttaa, kun teen ja kertaan näitä listoja päivästä toiseen. Hengitin syvään monta kertaa ja tyhjensin päätäni. Päätin etten saa jatkaa listausta enää. Eli kuten tutkimuksessa sanotaan: negatiivinen ihminen tekee oman elämänsä hankalaksi.. Totesin, että suurin osa ahdistuksestani ja ärsytyksistäni ovat ihan itseaiheutettuja. Katse peiliin siis TAAS!

Zürichin yliopiston psykologian tutkimusryhmä onnistui tänä vuonna ensimmäistä kertaa todistamaan, että harjoittelu auttaa ihmistä muuttumaan positiivisemmaksi. Kymmenen viikon intensiivisen positiivisen ajattelun jälkeen ne tutkittavista, joille oli annettu optimistisia tehtäviä, kokivat elämänlaatunsa selvästi parantuneen. Zürichin yliopiston tutkijat pistivät tutkittavansa miettimään muun muassa, miten he kiittivät tai huomioivat ihmisiä aivan arkipäiväisissä tilanteissa. Samalla heidän tuli miettiä, mitkä asiat tekevät elämästä kaikkein eniten elämisen arvoista.
Kymmenen viikon jälkeen satunnaisotoksella valitut tutkittavat raportoivat tuntevansa useammin iloa ja olevansa myös aiempaa useammin positiivisella mielellä.  

Tänä aamuna testasin tätä toisten ihmisten huomioimista samalla matkalla junalta töihin. Tervehdin siivojaa, joka oli puhdistamassa läpikulkukäytävää eräässä rakennuksessa, jonka läpi oikaisen aamuisin. Ei olisi tarvinnut, en tunne häntä mutta toisaalta olen kiitollinen, että hän siivoaa sen käytävän ja tekee siten matkastani mukavamman. Sain takaisin ystävällisen hymyn ja tervehdyksen. Yhtäkkiä tuli todella kiva mieli. Lopputulos: paljon parempi tapa aloittaa päivä! Nyt täytyy vielä miettiä niitä asioita, jotka tekevät elämästäni elämisen arvoista. Siitä ehkä seuraavassa kirjoituksessa sitten.

Tutkimustulokset pitävät siis paikkansa ainakin tällä lyhyellä empiirisellä aikajaksollani tarkasteltuna ja loogiseltakin ne kuulostavat. Mahtavaa, että tätä asia myllytetään nyt niin monella taholla!

Linkki artikkeliin, jossa kerrotaan tästä Zürichin yliopiston tutkimuksesta ja josta lainaus on:

 

http://yle.fi/uutiset/valittaja_voi_opettaa_itsensa_iloiseksi/6311029

Elämä pelissä-testin tuloksia...Hui!

Ystäväni kehotuksesta tein tänään Elämä pelissä-testin ja olin melkolailla yllättynyt tuloksista.Eliniänodote VAIN 68 vuotta. Kyky käsitellä arkisia vastoinkäymisiä heikohko.. uuuuups! Tämä on toisaalta ollut tiedossa. Siksi tämä blogi esimerkiksi on olemassa. Tiedostan, että minulla on ongelma arjen ärsytysten hallinnassa :) Positiivisuudesta sain kuitenkin 79/100 pistettä. Mielestäni se on ihan hyvä tulos. Toisaalta aika mielenkiintoista, että tuo v-indeksi ja positiivisuus-indeksi eivät sitten korreloi keskenään juurikaan.

Pitää siis tsempata ilmeisesti vielä kovempaa ja muistaa syödä enemmän vihreää ja hedelmiä. Viime viikolla postaamassani tutkimuksessahan todettiin, että negatiivinen elämänasenne voi viedä jopa 10 vuotta elämästä pois. Voisin siis saada varmasti ainakin viisi vuotta lisää, jos saisin palikoitua käänneltyä oikeisiin asentoihin pääkopperossani. Se olisi jo 68+5 eli 73 vuotta. Siihen sitten niitä marjoja ja muita viheriäisiä..pikkusen lisää liikuntaa ja unta, niin voisiko ajatella, että saisin nostettua tuon hyvällä tuurilla jopa 80 vuoteen? Sinne haluaisin päästä. En missään nimessä ole valmis jättämään tuota testin lupaamaa 15 lisävuotta elämästäni kokematta!


Elämä pelissä-testin yhteenvetoa: 

Arjen vastoinkäymiset

 

V-indeksi 56/100 pistettä.
Arjen vastoinkäymiset harmittavat sinua useammin kuin muita ihmisiä, vastoinkäymisten sinulle aiheuttama harmituksen määrä on tavallista huomattavasti suurempi, mutta onneksesi harmituksesi kestää huomattavasti lyhyemmän ajan kuin ihmisillä yleensä.

Arjen pienten vastoinkäymisten parempaa sietämistä voi harjoitella. Omia kielteisiä tunteitaan voi käsitellä, ja ne kannattaa hyväksyä. Negatiivisten tunteiden hyvä hallinta ja pienten vastoinkäymisten sietäminen helpottaa arkea ja vapauttaa voimavaroja todellisten takaiskujen kohtaamiseen.

 

Henkiset voimavarat

Positiivisuus 79/100 pistettä.
Henkisen hyvinvoinnin ja stressin kartoituksen pohjalta kuulut niihin ihmisiin, joilla on erinomaiset henkiset voimavarat. Tähän ryhmään kuuluville keskimäärin on ominaista vahva usko hyvään tulevaisuuteen, elämä tuntuu merkitykselliseltä, asenne elämään on myönteinen ja kyky sietää vastoinkäymisiä on erinomainen. Silloin yleensä myös kiinnostus terveyttä edistävään ravitsemukseen ja liikuntaan on tavallista suurempi. Ryhmän jäsenien vahvuuksiin kuuluvat myös usein tavallista paremmat sosiaaliset taidot ja halu panostaa ihmissuhteisiin. Työ koetaan yleensä palkitsevana ja elämää rikastuttavana asiana. Vaikka asiat ovat hyvin, kaltaisesti henkilöt voivat hyötyä henkisen hyvinvoinnin harjoitusohjelmista ja voida entistäkin paremmin.

Terveyteen vaikuttavien elintapojesi puolesta kuulut ryhmään, joka kuluttaa terveyttään muita vähemmän ja siksi sairastuu keskimääräistä harvemmin elintapojen aiheuttamiin sairauksiin. Saatat silti edelleen haluta vahvistaa terveyttäsi ja olet ehkä jo yrittänytkin tehdä muutoksia arkisiin tottumuksiisi. Alla on tarkemmin kuvattu, missä asioissa voit tehdä muutoksia hyvinvointisi ja terveytesi parantamiseksi entisestään.

Eliniän ennuste

Elintavat ja -olosuhteet vaikuttavat merkittävästi elinikään. Tilastojen mukaan sinun ikäryhmääsi kuuluvat ja elintavoiltaan samanlaiset naiset saavuttavat keskimäärin 68 vuoden eliniän. Jos muuttaisit kaikki elintapasi mahdollisimman terveellisiksi, sinulla olisi mahdollisuus lisätä vireitä elinvuosiasi 15 vuodella.

Tee testi osoitteessa: http://elamapelissa.duodecim.fi/ep3/ 

Negatiivinen elämänasenne vie jopa kymmenen elinvuotta

"Tieteellisestikin" todistettua se on:

http://yle.fi/uutiset/positiivinen_ihminen_elaa_pitempaan_ja_tienaa_paremmin/6311091

Lukekaahan!

Kolkyt ja hyvä niin :)

Täytin reilu viikko sitten "maagiset" 30 vuotta. Johan sitä oli vuosi odotettukin! Viimeisinä päivinä ennen h-hetkeä mietin, että vitsi, jos vielä vähän aikaa saisin olla parikymppinen. Mutta lopulta tuntui pelkästään hyvältä siirtyä seuraavalle vuosikymmenelle.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet mahtavia!  Olen tavannut upeita ihmisiä, joista on tullut minulle rakkaita ystäviä. Sellaisia ystäviä, jotka taittavat kanssani varmasti seuraavankin vuosikymmenen. Elämyksiä ja nautintoja on karttunut melkoinen määrä. Maailmaa on tullut katsottua monesta kolkasta ja olen saanut rakastaa ja olla rakastettu. Kymmeneen vuoteen on toki mahtunut ikäviäkin asioita, kuten luopumista itselle tärkeistä ihmisistä ja asioista. Uskon, että suurin osa näistä luopumisista on kuitenkin kasvattanut ja vienyt eteenpäin. En olisi sama ilman niitä tapahtumia. Harha-askeleetkin ovat lopulta tuoneet lähemmäksi omaa itseä ja sen tuntemista.

Vaikka mikään ei konkreettisesti olekaan muuttunut vanhenemisen myötä, olen mielessäni aloittanut uuden aikakauden ja puhdistanut pöydän. Olen tehnyt tilini selviksi menneen kanssa ja sinetöinyt vanhat asiat siististi mappeihin. Siellä ne ovat mapissa, eivät elämästä kadonneina, mutta taakse jääneinä ja osana omaa henkilökohtaista historiikkiäni. Hyvä niin. Odotan seuraavaa kymmentä vuotta ja sen tapahtumia jännityksellä. Minua kutkuttaa ajatus siitä, että edessä on upeita vuosia huipussa seurassa - omassa ja rakkaimpieni!;)

Juhlapäivän eväitä - very girly :)

Hikisen hyvää

Vaikka kirjoitin tunnustuksiani jo viime viikolla, en onnistunut siltikään nostamaan tunnelmia heti seuraavina päivinä. Alkoi jo nolottaa, että pitipä mennä edes tunnustamaan, kun nyt ei sitten hyvillä mielen voikaan enää murjottaa. Ironista eikö? Noh, eilinen alkoi vaisusti. Olin nähnyt kauheaa painajaista, jossa en muistanut kuka olen ja missä olen. Heräsin aamuyöstä hengästyneenä ja rintaa puristi. Töihin lähdin väsyneenä ja mielessä pyörähteli kaikenmoisia negatiivisuuksia. Oliko taas alkamassa yksi tällainen viikko?

Neljän jälkeen suuntasin kuntosalille. Menin crosstraineriin, jota inhoan. Pakotin itseni polkemaan siinä asettamani ajan, vaikka olin jo heti alkuun antanut luvan luovuttaa, jos siltä tuntuisi. Kanavoin kiukkuni siihen laitteeseen ja kun vielä sen jälkeen touhusin normaalin treenini läpi, olin suuremmoisen eufoorisessa tilassa suihkuun päästessäni. Olo oli kuin pikkuisessa hiprakassa.

Ihmeellisintä kaikessa oli, että vaikka sitten myöhästyin kotimatkalla junasta traagisimmalla mahdollisella tavalla eli siten, että käsi juuri kurkoittaa ovea ja silloin juna lähtee liikkeelle, ei sekään ärsyttänyt yhtään kaatosateesta ja ukkosesta huolimatta. Wau! Oli oikeastaan aika raikasta istua siinä Martinlaakson asemalla sateessa. Tuntui, että nyt saa sitä happea, jota ei oikein ole tahtonut riittää viime aikoina.

Olin varautunut, että hyvä fiilis katoaa muutaman tunnin sisällä. Hah! Ei kadonnut. Kartoin negatiivisia aiheita sekä mielessäni että keskusteluissa muiden kanssa. En kertakaikkiaan aikonut suostua niihin. Tarvitsin tämän yhden illan, joka katkaisisi ikävän kierteen, johon olin joutunut. Tänäänkin on ihan hyvä tunnelma! Ja vaikka se tästä laskisi, niin ei haittaa, koska nyt tiedän, että minulla on vielä olemassa kapasiteettia muuhunkin kuin mälsään murjotukseen.

Mitä opimme? Hikoillessa meistä valuu ulos myös henkistä kuonaa ja kuormaa. Energia menee fyysiseen suoritukseen ja henkiselle kidutukselle jää puolestaan vähemmän polttoainetta. Katsotaan mihin tämän päivän energiat uppoaa!

Tunnustuksia

Katselin tuossa tätä blogia ja kirjoituksiani. Totesin seuraavaa: en ole ollut erityisen positiivisella tuulella, en ainakaan usein. Jos olen ollut, en ole malttanut istua alas siitä kirjoittamaan. Positiivisen päivän laskettua eiliseen ja unohduksiin, on positiivisten asioiden muistaminen ollut vaikeaa. Olen valittanut liikaa. En ole pysynyt asettamassani tavoitteessa. Olen tuottanut itselleni pettymyksen valitsemallani polulla. MUTTA: en aio upota suohoni, en vaikka huomennakin valittaisin ja ylihuomenna suututtaisi. Valittu suunta on ollut oikea ja siitä tulee pitää kiinni. Täytyy skarpata!

Jos jotain hyvää tästä haluaa nostaa, niin olen tullut tietoisemmaksi omista tuntemuksistani ja tunnistan paremmin järjen äänen. Tunnustan silti avoimesti, että tunteeni ohjaavat minua ja huuliani. Osaan kuitenkin eritellä paremmin omia fiiliksiäni. Tiedän, että jotkut asiat ovat järjettömiä ja pystyn joskus jopa lohduttamaan itseäni järjen avulla. Ei silti lieni väärin tuntea tuntemiansa tunteita. Siitä kummalla sitten on se lopullinen hallintaoikeus, on hyvä käydä itsensä kanssa pientä dialogia. En itseasiassa ole varma, onko kummankaan syytä ohjata meitä yksinään. En haluaisi olla niin kovin järkevä, mieluummin tunteva -olkoonkin että hyvässä ja pahassa-, rakastava ja lähestyttävä ihminen, jonka sielua voi koskettaa.

Hui! Onpa syvää.. Mutta tämä oli välitilinteko ja synninpäästö omalle sielupoloiselle. On viisautta oppia anteeksiantamista, itselleen jos jollekin sitä useimmiten joutuu antamaan anteeksi. Ja se on kaikista vaikeinta. Hullun haastavaa - jotain mihin on melkein pakko tarrata! Mutta onpahan kuin onkin POSITIIVISTA huomata näitäkin asioita. Siis näitä negatiivisiakin. Parissa suonsilmässä kahlanneena tuntee taas kasvualustansa paremmin!

Me palaamme - hallayöt ovat suloisia! ;)

Onnentunteita

Kesäloma on nyt loppunut ja totuttelu arkeen on alkanut. Liian nopeaan meni kolme viikkoa, mutta se ei liene kenellekään joskus lomaa viettäneelle yllätys. Mukava loma on takana ja paljon muistoja syntyi pimeään talveen muisteltavaksi. Kaksi viikkoa Suomea etelestä pohjoiseen ja itään, sen jälkeen Venetsiassa viikko. Aika kiva kompinaatio! Vaikka hellettä ei kotimaassa paljon ollutkaan, niin onneksi moni muu asia jäi mieleen. Positiivisten asioiden listallekin tulee monta uutta täppää :) Jee! Nyt on edessä loppukesän viettoa Helsingissä ja sekin on ihan kivaa se. Viikonloppuna saadaan toivottavasti nautiskella auringossa Kaivopuiston nurmikolla Kaken kanssa. Voisipa sormensa sotkea taikinuksiin ja puuhastella kesän marjoista jotain hyvää, vaikka varsinainen herkuttelukausi onkin takanapäin.

Tässä pientä koostetta:

- Suomen maaseutu
- autoilu kesäiltoina kauniissa maisemissa
- pohjoisessa syödyt rieskat :) (olen koukussa)
- mansikat (ehkä ne tuli jo aiemmin mainittua?)
- traktorilla ajaminen (eka kerta!!)
- 12 kg luonnon lohen saaminen Tornionjoesta (huikean jännittävä elämys)
- rentous ja rakkaus - hihii!
- ristikot
- yhteinen lomamatka kummitytön kanssa Venetsiaan
- jäätelö Italiassa (ah, söin enemmän kuin koko vuoden aikana Suomessa)
- yksi parhaista koskaan syömistäni pizzoista tuli tielleni Venetsiassa
- pitkästä aikaa sain tosi tosi hyviä simpukoita Italiassa
- Venetsian kauneus

Gaucho ja 12kg lohi tekevät tuttavuutta

On se niin suloinen touhutessaan kalan kanssa :)

Ekaa kertaa traktorin ratissa - tämä oli oikeasti jännää!

Kaunis taivas Tornionjoen yläpuolella ja lämmin ilta - ehkä kesän ainoita.

Herkkujätskit Italiassa!

Erinomaiset simpukat - ollessaan hyviä tuottavat suunnatonta mielihyvää

Kaunis Venetsia

Kiskoilla

Olen istunut pian neljä tuntia junassa matkalla kohti Joensuuta, joka on kesälomani ensimmäinen etappi. Gaucho lymyää jossakin istuimeni alla nyt, kun käytävän toisella puolella ei enää syödä kana-ceasaria :) Lomafiilistä ei oikein ole vielä löytynyt ja aamulla melkein harmistuin, kun ei yhtään tunnu, että olisi lomalla. Muutamien pikku torkkujen jälkeen olen maisemien muuttuessa kotoisemman näköisiksi alkanut saada kiinni kesähabituksesta ja tunnelmasta. Aurinkokin pilkoittelee!

Kuten kirjoitin serkkujasenkummi-blogiin äsken, on tämä juna melkoinen paikka hilpeille havannoille silloin kun oma mieli on vastaanottavaisella tuulella. Alkumatkasta jokainen tämän junan matkustaja ärsytti minua enemmän tai vähemmän, mutta nyt jo uuteen lomaisempaan moodiin siirtyneenä saatan nähdä tässä yhtä jos toista positiivista ja hauskaa. Itseasiassa Suomi on pullollaan hupsunlaisia persoonia ja murteita. Kaikkia meitä kuitenkin yhdistää ikkunasta avautuvat järvimaisemat ja vihreät koivikot. Kesä merkitsee suurimmalle osalle suomalaisia hyvin perinteisiä asioita, joista itse kukin ammentaa pimeinä talvi-iltoina.

Positiivisten asioiden listaan lisättäköön tämän junamatkan saldona:

- hupsun hauskat kanssamatkustajat
- aina yhtä hyvä matkaseuralainen Gaucho
- mahtavat järvimaisemat, joita voi ihailla ikkunasta
- rauha ja hiljaisuus, minkä voi aistia kotiseutua lähestyttäessä
- toimiva internet-yhteys junassa
- juuri junaan astunut joensuulainen festarikiertelijä, joka kulkee aina paljasjaloin ja jonka näkeminen ei oikeastaan ärsytä yhtään, vaan on hienoa nähdä rohkeutta olla hyvin erilainen kuin muut
- päivät ovat jälleen tänään harvemmat siihen, kun näen taas rakkaani :)
- ihana ilta eilen upeiden ystävien seurassa ( ei kuulu toki tähän junakategoriaan varsinaisesti)

Ystävän tekemä mansikkakakku ja rosekuohari! Ihana loman aloitus.

Rakas ottaa päikkärit ennen junamatkaa - kuinka suloista.

Reipas reissaaja. Vaivihkaa vahdissa, kun naapurissa ruokaillaan :)

Netti toimii ja koivut ovat niin vihreitä!

Parasta kesässä

Onpas vierinyt aika nopeaan viimeisestä kerrasta. Aika lentää, minä en enää ;)

Kesäloma alkaa kolkutella reilun päivän päässä ja jos kesä on ihmisen parasta aikaa, niin mullahan
on silloin asiat varsin hyvin. Lomalta voi odottaa siis vain parasta ja kivaa! Kevät ei ehkä mennyt niin
positiivisessa virityksessä kuin alkutalvi antoi ymmärtää. Ikäviä sairastumisia lähipiirissä ja oman rakkaan lähteminen töihin ulkomaille ovat koetelleet positiivisuuden nimeen vannonutta muurainta. Aion kuitenkin tehdä ryhtiliikkeen kesäloman kunniaksi ja käyttää lomani hyvin eli pyrin keskittymään jälleen elämän iloisiin ja kauniisiin asioihin.

Olen aloittanut toisenkin blogin serkkuni/kummityttöni kanssa, jossa hän pääasiallisesti kirjoittaa, mutta jaamme siellä yhteisiä mukavia kokemuksiamme, reseptejä, muistoja jne. Olen iloinen, että minulla on niin hieno kummityttö, jonka kanssa voi puuhastella tämänlaisiakin asioita. Meille jää varmasti molemmille kivoja muistoja blogin tekemisestä muiden reaalielämän tapahtumien ohella! Uutta blogia voi lukea osoitteessa: serkkujasenkummi.blogspot.fi

Kesälomalla kiertelemme ympäri Suomea autolla ja aion heittäytyä oikein roadtrip tunnelmaan! Vaikka matkat ovat pitkiä, voi pienellä viitseliäisyydellä keksiä yhtä jos toista huvitusta alsfaltin ja sorateiden varrelle. Yhtä toivon tietenkin ja se on aurinko. Heinäkuun on tuotava hellettä matkassaan..Lämpö ja aurinko ovat asioita, joita rakastan ja joista voin ammentaa voimaa, millä kurkottaa pitkälle ensimmäisiin loskiin ja nuoskiin. Hyvät muistot ovat myös oiva apu talven pitelyyn, kuten keväällä kirjoitin. Onneksi taas on kesä aikaa keräillä muistoja reppuun talven varalle.

Helpottaakseni omaa lomamissiotani luettelen tähän nyt asioita, joista AINAKIN tulee iloiseksi ja jotka ovat positiivisia sellaisinaan:

- rakkaat ihmiset ja oma koira (mahtava poikaystävä, muut ystävät ja perhe)
- vihreys joka puolella
- kesämökki
- uiminen ja saunominen vastan kera
- grillaaminen ja syöminen
- rauhalliset aamut, kiireettömyys ja loma
- kesävaatteet
- kesäinen Helsinki
- mansikat ja mustikat
- nukkuminen sateen ropistessa mökin peltikattoon
- lukeminen
- matkustelu
- meri ja järvet
 
Siinäpä muutamia alkuun.. tuota listaa täytyy sitten jatkaa, kun missio etenee. Olisipa kiva, kun saisi kerättyä 100 positiivista asiaa kesän aikana. Tavoitetta tarvitaan tehtävän onnistuneeseen suorittamiseen. :) Onnea ei pidä tietenkään suorittaa, se täytyy elää ja kokea - sitä kohti siis!

Rakas Gaucho juo merestä "raikasta" vettä

Meri

Vihreys ja valo